Kakut ostettuani läksin kotia, josta minä tädin ja pikku Tommin kanssa menin salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean kahvi-pannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä olin yhä vain ala-kuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä, se purjehti aivan lähellä rantaa ja minä tunsin, että net, jotka veneessä istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpy-vieraita ja niitä, jotka tavallisesti pitivät itsiänsä muitten seurasta erillään, ikään kuin olisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jossa me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälleen olisi sanonut: "Voi kuinka onnelliset nuot rikkaat ja ylhäiset ovat!"
Täti katsoi minuun, lausuen: "Elsa! luuletko sinäkin niin? Ei, ei, lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää näytteliän elämää, kuin me tavalliset ihmiset; heillä on särky sormessa ja toki hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän ja toki makea kieli, siinä on koko eroitus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt; minä tahdon kokemuksistani sinulle vähäisen kertomuksen kertoa".
"Oi! sepä on hupaista", sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään tietänyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla, kahvi-pannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.
Kolmas Luku.
Vanhan tädin kertomus.
Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon yli-kerrassa herras-miehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa. Leski oli kovin köyhä, hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin pipar-kakkuja, mutta eipä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.
Silloin, kuin kylpiöitä ja veden juojia oli kaupungissa, täytyi lesken ko'ota talvi-varansakin, mutta niukalla tahtoi tavarat talvella olla, vaikka kylpiät kesällä tavallisesti aina ostivat lesken pipar-kakkuja enemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja ken vain näki nämät ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja yhden näköiset. Kukkaan en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä nähdä.
Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika Naantalilaisilla, kaikki toivoivat he hyvää kesän tuloa.
Köyhä leski yli-kerrassa leipoi pipar-kakkujansa ja lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen pipar-kakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoista-vuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmen-vuotias.
Niilo kävi Tuntu koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän olikin kaikin tavoin ahkera, sillä kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesä-puita hakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin taisi hän muitten avulla pyrkiä eteenpäin, mutta ruoka tahtoi toki olla niukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan kävi Niilo pipar-kakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen i'ässään oleva poika olisi tätä työtä häpeänä pitänyt; mutta Niilon äiti oli aina sanonut: "Kaikki työt tuottaa arvoa tekiällensä, kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa", ja äitinsä sanoihin luotti Niilo, sillä hän rakasti kovin äitiään.