"Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin hupainen oltava; ne ostavat pipar-kakkuja niin paljon, kuin vain tahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka ovat enimmän rutistuneet taikka palaneet; ja noilla ylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että — voi kuinka hupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!"
"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun minä talvella puun hakkuusta olen makson saanut ja sillä itselleni ruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, ett'eivät pipar-kakut suinkaan paremmalta maistuisi, ja sitten saatan taas iloisena lukea, ja kun äitiämme saatamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen oltava — niin hupainen, ett'ei rikkailla ole niin paljo iloa, sillä jos jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkka-ihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he makson, eikä se heille iloa tuota; minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta iloa olla".
"Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla".
"Niin, tytöt toivovat aina kaikkia, mitä silmiin pistää", mutisi Niilo, "mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä hänellä on; vaan tule nyt kotia, että saamme sitte mennä kukkasia myymään".
Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun kotia tulivat, sanoi leski, että tarvitsi Niiloa halkasemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli yksin lähteminen.
Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon kulki hän, kukka-kimput kädessänsä, edestakaisin käytäviä pitkin; ei ketään nyt näkynyt lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssi-salia kukkakiehkuroilla, koska illalla oli tanssi tuleva. Hilja olisi halusta sisälle mennyt, mutta ei uskaltanut, vaan istui simehesen puun juurelle. Siinä lapsi katseli miten sääski-parvi tanssi, ja perhosia, jotka lentelivät kukasta kukkaan; mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan silmät vaipuivat kiini. Näin unen helmoissa näki hänen kenraalinna Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää pitkin, ja kenraalinna huudahti:
"Ah katsokaa! tuohon on meidän pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni".
Kenraalinnan puhuessa heräsi Hilja, ja lempeästi katsellen häntä sanoi kenraalinna: "Lapseni, anna nyt minulle nuot sirkun-kellot, niin saat taas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hyvin hupaista saada rahaa?"
"On, sillä äitini saa sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista, mitä hän tarvitsee".
"Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, ja äitisi ei niitä tarvitsisi, mitä niillä sitte tekisit?"