Kalastaja-Lassi pisti tupakkaa piipun-nysäänsä, sytytti sitä ja mumisi itseksensä: "Hm — tyhjää puhetta — turhia hullutuksia - hm." Näin sanottuaan waipui hän sywiin ajatuksiin. Mitäpä hän mietiskeli? — Kukatiesi ajatteli hän poikansa sanoja: Maailma on lawea, ja muuallakin on tilaa kuin kalastajan mökissä. — Kentiesi ajatteli Lassi, että hänen yksin jäätyänsä tuntuisi mökki hänestä hänelle kowin tyhjältä. Miettiessään puhalteli ukko sakeita sawu-pilwiä, jotka haihtuiwat ja katosiwat ilta-tuuleen.
Hanna oli kaunis tyttö, sen kyllä kaikki myönsiwät, ja hän oli myöskin iloinen sekä lempeä. Häntä sanottiin köyhäksi, mutta Pekan mielestä hän oli rikas, eikä tuo ollut ihmettäkään, sillä hänen äänensä oli heleä kuin hopea, terweytensä raitis sekä taitonsa hywä, ja paras puhtain kulta löytyi kätkettynä hänen sydämmestään — senpä wuoksi oli Hanna Pekan silmissä kalliimpi kuin hohtawin timantti.
Aurinko kaunistutti loistollaan koko seutua, kun kirkon-kellot pyhä-aamuna rupesiwat kajahduksellansa ihmisiä kokoon kutsumaan. Kirkon-mäelle seisattui sinne tänne eri joukkoihin wäkeä, waan kun yhteen soitettiin, riensiwät kaikin kirkkoon.
Saarnastuolin lähellä istui Hanna äitinsä wieressä, hän katseli kirkkain silmin opettajaa, tarkasti kuunnellen hänen opetuksiaan. — Taaempana kirkossa istui Kalastaja-Lassi sekä Pekka. Kun pappi saarnassaan puhui siitä tawarasta, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, tuntui Lassin mielestä, ikään-kuin olisi kaikki häneen katsoneet. Jumalan palweluksen päätettyänsä tuli pappi kuorin laattialle ja ilmoitti kansalle, että hänelle oli lähetetty Piplia, joka oli lahjoitettawa seurakunnan taitawimmalle ja siweimmälle neidolle, ja kun Kirkkoherra nyt mainitsi Hannan nimen sekä wiittoi häntä tuota kallista lahjaa ottamaan, silloin katsoi myöskin Kalastaja-Lassi kuoriin päin. Mitäpä hän siellä näki? Nuoren naisen, jonka ihanille kaswoille aurinko juuri laski kultaiset säteensä, ja joka seisoi siinä nöyränä, kiitollisena. Mitä näki hän seurakunnan silmissä? Kunnioitusta - ja kun hän katsoi Pekkaan sekä näki hänen silmissään ilo-kyyneleitä, silloin hän ymmärsi poikansa sanat, että Hannalla olisi rikkautta kylläksi. "Itse-päinen" painoi päänsä nöyrästi alas, ja hänen sydämmensä pehmeni kuin jää kewäisen auringon loisteessa.
Kirkon-menot oliwat loppuneet, mutta kirkon-mäellä tunkeusiwat Hannan tuttawat hänen ympärillensä, waan Pekka wähän etäämpänä seisoi odottaen, että hänkin wuorostansa pääsisi Hannan tykö. Silloin Kalastaja-Lassi hiljaa löi häntä olalle, kuiskaten: "Mitäs tässä katselet, mene kohta tytön luokse ja ilmoita hänelle, että miniää, jota poikani on minulle tarjonnut, odotan minä tänä iltana." Näin sanottuaan riensi ukko pitkillä askeleilla kotia.
Miniä tuli kalastajan mökkiin, eikä pitkiä aikoja kulunutkaan, ennenkuin hän jo sinne jäi emännäksi; ja maailma on lawea ja tilaa on kyllä muuallakin, mutta Pekan maailma on kalastajan mökki. Iloisena laskee hän werkkojansa lahteen, ja hänen nuori waimonsa istuu tyytywäisenä weneessä, laulaen:
Airoillani lykkelen
Weneheni wesillen,
Kiidän mielell' iloisella
Wälkkywillä lainehilla,
Aatellen: ei parempi
Saattais olla onneni.
Armahani seurassa
Rauhaisessa kodissa
Werkkoani kutoelen
Muistojani miettielen,
Aatellen: ei parempi
Saattais olla onneni.
Eikä ole haittana
Mulle maailman tohina.
Olla saatan onnellisna,
Rikkaana, jos tyytywäisnä
laulan: eipä parempi
Saattais olla onneni.
Kalastaja-Lassi mökkinsä edustalla usein istuu puhaltaen sawu-pilwiä ja hartaasti kuunnellen, kun miniänsä lukee pipliasta, jonka sai kirkkoherralta, ja silloin ajattelee hän, että kulta, joka löytyy sydämmestä kätkettynä, on toki suuremmasta arwosta ja tuottaa enemmän korkoa kuin se, jota tallennetaan arkun pohjalla.