Onnen Kukkaset.
Satu.
Eräässä kauniissa laaksossa asui muuan maan-wiljeliä waimonsa ja lastensa kanssa. Hänen maa-tilansa ei ollut suuri, mutta ahkeralla työn-teolla sai hän toki tarpeeksi elatusta wähäiselle perheellensä. Tässä asui hän tyytywäisenä, ja hänen asuntonsa ympärillä kaswoi runsaasti onnen kukkasia.
Onnen kukkaset oliwatkin erinomaisia kukkia. Lapset eiwät tietäneet, kuka niitä oli istuttanut, ja kun he tätä isältänsä kysyiwät, niin hän wastasi:
"Me olemme ne saaneet lahjaksi ylhäältä, ijankaikkisen onnen herralta."
Eräänä iltana istuiwat nuorimmat lapset leikitellen pihalla; he kuunteliwat koiran haukuntaa, joka silloin tällöin metsässä wuorten wälistä kajahteli, sillä kartanon herra oli metsästämässä, mutta äkkiä juoksi nuori hirwi metsästä oikoiseen lasten luo, se katseli heitä rukoilewin silmin, ikään-kuin olisi heiltä apua pyytänyt, sillä sitä wainottiin — wiattomuus turwasi wiattomiin.
Lapset hywäiliwät hirweä, mutta samassa he peljästyiwät, sillä metsästä tuli ratsastaja ajaen aika wauhtia; tämä oli itse kartanon herra, ja hänen aluettansa oli tuo laaksossa olewa wähäinen maa-tilakin. Hän oli uljaasti waatetettu, mutta hänen silmänsä katsanto oli synkkä, hänen otsassansa sywiä ryppyjä, ikäwyys ja onnettomuus oli ne siihen liika aikaisin kaiwanut.
Kartanon herra näki nyt uhrinsa ja aikoi juuri ampua, mutta samassa sattuiwat hänen silmänsä näkemään onnen kukkasia, jotka ystäwällisesti hänelle noikkasiwat. Hän laski heti pois pyssynsä, ja silmänsä loistiwat lempeästi, kun hän astui alas hewosen seljästä ja kiiruhti talon tupaan päin. Maamiehen waimo tuli portailla häntä wastaan, ja lapset meniwät kaikin äitinsä ympärille, jossa he sitte uuteliaasti katseliwat wierasta.
"Noh! Jopa toki wiimein löysin nuo kukkaset", sanoi kartanon herra, "niitä olen hakenut ympäri maailmaa ja olen antanut isot raha-summat saadakseni edes yhden ainoan näitä kukkasia, mutta kaikki hakemukseni on ollut turhaa, ja nyt löydän ne minä täällä köyhimmällä alustalaisellani ja noin runsaasti; minä tahdon ne kullalla maksaa ja istuttaa ne puutarhaan kartanoni ympärille."
"Armollinen herra", sanoi wiimein maan-wiljeliän waimo, "ei mikään kulta ole niin suuressa arwossa meille kuin nämät kukkaset, ja ne lakastuisiwat teidän puutarhassanne, sillä nuot menestywät ainoastaan silloin, kuin ijankaikkisen onnen herra ne meille lahjoittaa."