Silloin wihastui kartanon herra; hän tempasi juurinensa muutamia kukkasia maasta, ja läksi wihoissaan pois.
Kotia tuntuansa istutti hän kukkaset hopea-astioihin, kasteli ja hoiti niitä, mutta ne surkastuiwat wain ja pian warsin lakastuiwat somissa hopea-astioissaan.
Silloin kartanon herra kiroten nousi istualta, käski palweliansa satuloida hewosen ja ratsasti sitten ikään-kuin tuuliais-pää maamiehen laaksoon.
Aurinko oli juuri laskenut, kun hän ennätti taloon; pienet lapset oliwat jo menneet lewolle, ja wanhin tytär istui tuwan peräisessä kamarissa wanhempainsa seurassa. Kun maamies näki herransa tulewan, kiiruhti hän jo portaille wastaan ottamaan, mutta seisahtui tässä warsin peljästyksissään, sillä hänen herransa silmät pyöriwät wihasta.
"Orja!" huusi kartanon herra, "sinun matalan asuntosi ympärillä kaswaa kukkasia, jotka heti lakastuwat minun komioissa huoneissani; sen wuoksi olen nyt päättänyt, että sinun pitää ennen auringon nousua perheinesi muuttaman pois tästä talosta, sillä minä tahdon itse asua näitten kukkasten keskellä, joita ei kaikella kullallanikaan saa menestymään kartanossani."
Suotta rukoili maamies ja hänen waimonsa, joka myöskin oli tullut ulos, kartanon herraa päätöksestään luopumaan, hän oli taipumaton.
Silloin tuli maamiehen nuori tytär tuwan owesta ulos ja lankesi polwillensa kartanon herran jalkain eteen ja huudahti: "Herra, herra! Älkäätte ajako meitä pois kodostamme, sillä silloin saatte ijankaikkisesti kaiwata niitä kukkasia, joita nyt omaksenne tahtoisitte. Katsokaatte wain ympärillenne, ne lakastuwat jo! Mutta jos osoitatte laupeutta ja armollisuutta kaikille, silloin on teillä näitten kukkasten siemen omassa sydämmessänne."
Kun kartanon herra näki tämän ihanan neitosen kyyneleiset silmät, heräsi hänen hekumallinen, syntinen, kowa sydämmensä ja hänen silmissään kimalteli kaksi kirkasta helmeä — katumuksen kyyneleet, sillä hän suri nyt entistä elämäänsä, turhuudessa wietettyjä päiwiänsä. Hän huokasi sywään, nousi hewosensa selkään ja riensi takaisin kartanoonsa.
Muutamia wiikkoja oli kulunut, ja kartanon herra wei maamiehen nuoren tyttären morsiamenansa komeaan kartanoonsa. Päiwät, wiikot, kuukaudet kuluiwat, jopa wuosikin joutui loppuun, ja kartanon herra tunsi itsensä ylen onnelliseksi, sillä maamiehen tytär oli hywä ja lempeä waimo, ja rauha oli häntä seurannut kartanon uljaisiin huoneisiin.
Kartanossa oli iso ilo, sillä herran waimo oli miehellensä lahjoittanut pojan, josta herra oli sanomattoman onnellinen; hän meni puutarhaansa saadaksensa oikein hartaasti Jumalaa kiittää onnesta, ja katso! Siellä kukoisti nyt koko kartanon ympärillä onnen kukkasia. Nähdessänsä näitä rakkahia kukkia, itki kartanon herra ilosta ja laski itsensä polwilleen kiittäen ijankaikkisen onnen herraa tästä hänen lahjastansa, ja siitä asti kaswoiwat nämät harwinaiset kukkaset aina kartanon puutarhassa.