UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekkaan hyvää; sinun poskillasi on outo hohde.
SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuu.
(Erikseen) Onneni — ah! (painaa kätensä rinnallensa) tämä levottomasti
sykkivä sydän — onko se onnellinen? (Ravistaa päätään. Kaarlo tulee).
Kas! Luutnantti.
KAARLO. Nyt on kiirut käsissä, tänä iltana vielä marsitaan Iisalmelle päin, joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat kiiruusti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt tulee kuuvalo.
UKKO (osoittaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo nousemassa. (Antaa Sannille verkon). Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja anna luutnantille, mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä, (luutnantille) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.
KAARLO. Kyllä.
(Ukko menee ja Sanni vie verkon tupaan).
Kolmas kohtaus.
Kaarlo. Sanni.
(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä ja Sanni palajaa varsin kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle).
KAARLO. Ah tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen taskuunsa). Mutta aika rientää, nyt, Sanniseni, vastaa minulle, saatanko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä.