SANNI. Luutnantti Kaarlo, mitä kysytte! kuka pakoitti minua teitä hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne, teinhän sen ystävyydestä vain.
KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään aarretta, joka on minulle niin kallis, ett'en tahdo sitä enään sota-tanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää minne se silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt — en tiedä mikä pelko on minun valloittanut. — (Ottaa kaulastaan hienon mustan nauhan, jossa rippuu sievä kultainen kotelo, painaa sitä rintaansa vastaan). Ah kallis, kallis lahja mun Annaseltani, jää hyvästi! (Antaa kotelon Sannille, joka haja-mielisenä ottaa sen vastaan). Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmä-terääsi, kunnes sodasta takaisin palajan, vaan jos kuolen, vie kotelo pitäjääsen Leppäniemen kartanoon nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimeä voittamaan.
SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.
KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille). Ah, sinun kätesi on aivan kylmä, sinun on ehkä vilu.
SANNI (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi — Kosk' olen köyhä tyttö vain. (Rummun ääni kuuluu).
KAARLO (hätkähtäen). Rummun ääni kuuluu, sota-väki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois).
Neljäs kohtaus.
Sanni (yksin).
SANNI. Haa! — kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja kylmät ovat poskeni — (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä — täällä tuli polttava — hah — halpa-säätyinen tyttö! houkkahan olit, joka rakastuit sota-uroosen — (nauraa kolkosti) ha ha haa, kylmät kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa kotelossa olevaa kuvaa.) Haa, eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen kuin sinunkin — ja minun pitäisi kuten silmä-terääni tallentaman tätä — (koputtaa jalkojaan maata vastaan) tätä, jota tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa, (lähenee Kallaveden rantaa) en — minä viskaan sen tuonne — mutta en — en, en, se on levännyt hänen rinnallansa; totta on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa — entä jos vielä paremmin häntä katselisin — (katselee koteloa). Ah! tosiaan olet suloinen — sinä olet kulta-kutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä musta-hapsinen olen synkkä-kohtaloinen — mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (osoittaa kuuta) kun taivaan valo sitä valaisee, (laskee kätensä ristiin.)
Ah valo tule avuksi,
Ett' voitan itseni.