UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä, saankin olla tyytyväinen, kun tätä asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan, vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan — mutta — (nousee istualta ja koputtaa rintaansa), mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii osansa.
SANNI (itsekseen). Niin, niin — sekin vaatii osansa.
UKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinun pois pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena sairaan-hoitajana, eikä ole sinulla mitään senlaista iloa kuin muilla nuorilla.
SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätöin? Ah olenhan minä kovin onnellinen isäni luona.
UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikään kuin äiti lastaan, vaan aina olet toki tyytyväinen kuin visertelevä lintu.
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen, kun kasvavat; tottahan sitten ilo-mielin huolellisesti tahdoin hoitaa luutnantti Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa, ja oikea sotilas hän onkin; sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin, kuin hän täällä sairaana makasi, sanoi hän useasti; "Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee". Mutta missä nyt luutnantti viipynee — kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään. Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu — ja mitä tänään — Kas! kuinka paljon lehtiä on maahan karissut — täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven varaksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee).
Toinen kohtaus.
Ukko, Sanni, sitten Kaarlo.
UKKO. Hm — hänen silmissänsä palaa outo tuli — poskensa hehkuvat, minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeesen.
SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkäätte jo tupaan, ilta tulee, syys-ilma käy jo nihkeäksi eikä se vanhukselle hyvää tee.