Hoikka. Tuosta pojastani pelkään tulevan aika tuhlarin. Hän viettää paljon aikaa ravintoloissa ja kallistaa pulloa luulen liiemmäksi — ei ole hyvä - Vaimoni puhuu aina noista Jukan ennustus-sanoista, että viinasta tullut raha ei siunausta tuota — hm, entä jos se olisi niin — — — Minä olen tyhmä, joka tuommoisia ajattelen, vallanhan olen ämmämäinen — taika-uskoinen, kuin vaimoni, mutta — kumma levottomuus minussa vallitsee — hm, tuo on vain ilman vaikuttamaa; päivä on ollut niin pilvinen ja synkkä, että tuskin tätä hämärää päiväksi saattaa kutsuakkaan. (Kilistää kelloa. Palvelia tulee.)
Palvelia. Mitä tahdotaan?
Hoikka. Valkeaa kynttilään, minä odotan tänne vieraita, kaksi viinantehtailiaa. (Palvelia sytyttää pari pöydällä olevaa kynttilää ja menee.)
Toinen kohtaus.
Hoikka, sitten Jukka.
Hoikka. Noh nytpä huone vähän iloisemmalta näyttää. Missä nyt vaimonikin lienee? Hänellä on aina niitä joulu-toimia. (Kopina kuuluu.) Kuka siellä porstuassa kopistaa? Häh! (Jukka tulee sisälle siistissä vaatteissa.)
Jukka. Suokaa anteeksi, että tulen sisälle, mutta -Joulu tulee niin köyhälle, kuin rikkaalle, vaan minulla ei ole lapsilleni mitään jouluksi ja teidän Rouvanne lupasi minulle antaa almua, jos selkeällä päällä häneltä sitä anoisin. Nyt olen varsin selkeä, eikä kukaan enään ole näkevä, että Jukka viinaa ryyppää.
Hoikka. Ja sinä olet sama Jukka, joka Mannilan torppaan vävyksi meni?
Jukka. Sama — ja myöskin sama, jollekka te lapsena ollessanne lupasitte, että, kun kerjäläisenä tulisin almua anomaan, antaisitte minulle juustoa ja voita-leipää. Muistatteko sitä vielä?
Hoikka. Kyllä. (Ottaa rahaa kukkarostansa.) Tuossa sinulle muutama markka, mutta pahoin pelkään, että ne viinaan menetät.