Jukka (ivaten.) Vai niin! Viinantehtailia ei kärsi juomareita, hahhah — vai niin — mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat pois ja täyttävät teidän taskunne — niitä varmaankin kärsitte, vai kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viekottelevia viina-puoteja, jotka niin herttaisesti tarjoamat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.
Hoikka (näyttää ulko-oveen päin.) Tuolla on ovi, josta sisälle tulit. Mene — taikka keppini näyttää sinulle tien.
Jukka. Enkä joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä. (Hoikka menee kamaristansa noutamaan keppiä.) Antakaa, Rouva kulta, kakun pala pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se eroituksena, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa mitä isä viinalla kokoo, vaan minun pieni Mattiseni hakee tassuttelee ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.
Rouva. Sitten saat, kuin selkeällä päällä tulet pyytämään; nyt sinä olet niin hävytöin, että et ansaitse mitään.
Jukka. Oi teitä! ja minulla on toki kolme lasta, joille murusia pyydän; olisin edes Matille saanut. (Puoli-ääneensä.) Ei viina-rahoissa siunausta ole, jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on perinyt. (Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi pystössä.)
Kolmas kohtaus.
Hoikka, Alfred, Rouva.
Hoikka. Jopa hän meni, tuo hävytöin. Olisipa saunan ansainnut.
Alfred. Noh mitäpä täällä nyt on tapahtunut?
Hoikka. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytöin, että minun täytyi keppiäni näyttää.