Turhaan Cornelia, äiti, rukoili häntä jättämään kostoajatukset tai ainakin odottamaan, kunnes hän olisi kuollut (hänen liikuttava kirjeensä on vielä jäljellä). Odottamatta oli Gaius yhtäkkiä jälleen Roomassa (vuonna 123) ja valitutti itsensä heti, kolmenkymmenenyhden vuoden vanhana, tribuuniksi; ja koko Italiasta virtasi kansaa tähän vaalitilaisuuteen. Koko Italiasta! Se osoittaa: italialaisetkin (Italici) kiinnittivät toiveita häneen.
Miten Gaius nyt kosti? Lukuunottamatta joitakin persoonallisia solvauksia ainoastaan siten, että hän tribuunina veljensä työn jälleen uudisti ja sitä tarmokkaasti jatkoi. Hän toimi näin kahden vuoden ajan; sillä tribuunien uusintavaalikelpoisuuden kansa sillävälin oli säätänyt; ja vuonna 123 alkoi valtava, mutta samalla ravakka lainsäädäntö, joka senaatilta riisti kaiken vallan. Minkä puolesta kansa äänesti, se oli valtion laki. Niin Gaius otti haltuunsa valtiorahastonkin.
Veljensä peltolain hän tosin antoi raueta. Sensijaan hän nyt antoi kansalle Roomassa päivittäin viljaa aivan vähäisestä hinnasta. Melkein lahjaksi. Valtio alkoi siis nyt säännöllisesti ruokkia kansaa, arveluttava asia; sillä pian ei enää kellään kansalaisella ollut halua itse tehdä työtä ja lähteä maanviljelijäksi. Olihan se kuin elinkorkoa laiskureille. Hyödyllisempää oli, ettei sotamiestenkään enää tarvinnut itsensä kustantaa varustustansa, vaan valtio hyvitti siitä. Niin tahtoi Gaius. Sitäpaitsi alkoi suuri ja kuumeentapainen rakennustoiminta: julkisia varastohuoneita, makasiineja, maanteitä, työnsuoritus mallikelpoista. Se antoi työtä, levitti rahaa liikkeelle. Itse hän tarkasti kaikkea teknikko- ja arkkitehtiesikuntineen. Hän oli kaikkialla. Mutta hän tavoitteli vielä paljoa enempää: myöskin provinssien ryövärimaaherrat hän koetti saada käsiinsä ja lakkautti senvuoksi vannotettujen tuomioistuimet, joihin kuului vain senaattoreja. Hän jätti tuomioistuimet ritarisäädylle, s.o. suurkauppias- ja kapitalistiryhmälle, joka karttoi virkamiesuraa ja jolle oli riemu rangaista maakuntain hoitajien väkivallantekoja. Täten ritaristo yhtäkkiä suljettuna puolueena ja kilpailevana mahtina astuu maailman kierrinrattaaseen, ja vastakohta: täällä senaattorit, täällä ritarit, jatkuu halki koko lähimmän vuosisadan.
Mutta Gaius oli vain pirun paholaisella kartoittanut. Sillä myöskin jalot kauppaherrat osasivat maakuntia verojenvuokraajina häpeällisesti nylkeä, ja he olivat nyt varmoja, että tuomioistuin Roomassa ei heihin kajoaisi. He olivat nyt tuomareita omassa asiassaan.
Rikkaiden kesken oli Gaiuksen tällä onnistunut aikaansaada hajaannusta, ja se oli tärkeintä. Hänen kansansuosionsa oli rajaton. Tribuuni hallitsi valtiota, ainoastaan puhujalahjainsa nojalla, ja ulkomaitten lähettiläätkin kääntyivät hänen puoleensa käynneillänsä.
Ihanaa ja valtavaa oli nähdä hänet puhujalavalla, joka oli laaja kuin teatterinäyttämö. Hän ei seisonut hiljaa, jäykkänä ja juhlallisena, kuten roomalaiset pedantit sääsivät, vaan hän hyökkäsi edes ja takaisin, huutaen väkijoukkoon, mitä syvimmän mielenliikutuksen vallassa, herkästi vaihtelevin ilmein ja järkyttävin liikkein: sydäntä liikuttava oli hänen veljenvalitushuutonsa, kuolettava hänen ivansa, tuskaatuottava hänen uhkauksensa; mukaansatempaavaa kaikki! Koko mies pelkkää kapinaa, melskettä! Kaikki muut olivat änkyttäjiä hänen rinnallansa.
Mutta kadun kuninkuus on vaarallista ja roskaväen innostus petollista kuin meri.
Gaius ei ollut tärkeimpiä suunnitelmiansa vielä lainkaan paljastanut. Nyt vasta hän alkoi niihin viittailla: "Kansalaiset, minä olen paljon tehnyt teidän hyväksenne; mutta tulee aika, jolloin minä odotan teidän kiitostanne." Mitä kiitosta? Kansan piti suostua hänen suunnitelmaansa auttaa lopultakin Italian maaseutukaupunkeja, ulottaa lopultakin yli koko Italian maan yhtäläinen kansalaisoikeus, luoda siis suuri kansalaisten yhteinen isänmaa, jossa sitten voisi jälleen kehittyä myöskin työiloinen, terve keskisääty. Tälle Gaiuksen vaatimukselle kuului tulevaisuus; siinä on hänen kansanmielisen politiikkansa ihanteellinen suuruus.
Mutta kaupungin roskaväellä ei siihen ollut lainkaan halua. Minkä vuoksi sen piti Italian tyhmän maalaisväestön kanssa jakaa erikoisoikeutensa, ne hyvät etuisuutensa, joita se Roomassa nautti? Onnettomuus tahtoi, että Gaius oli poissa Roomasta melkoisen ajan, seitsemänkymmentä päivää, perustaakseen Afrikkaan suuren maanviljelyssiirtokunnan.[27] Kun hän palasi takaisin, oli mieliala äkkiä muuttanut. Muuan Livius Drusus oli sillävälin senaatin toimesta syöttänyt kansaa kaikenlaisilla pilventakaisilla viljan- ja maanjakolupauksilla, jotka jättivät varjoon sen, mitä Gaius takasi. Senaatti ei ajatellutkaan näitä liioiteltuja lupauksiansa toteuttaa.
Gaius näki tuhon lähestyvän. Nyt olisi hänellä pitänyt olla armeija takanansa saadaksensa pakolla tahtonsa toteutumaan, sillä tahtoihan hän hyvää. Mutta hän ei ollut vallankumousmies. Hän oli tähän saakka kaiken moitteettomasti ja lainmukaisesti kansanpäätöksillä toteuttanut, ja niin oli jatkuva.