Nykyajan historiantutkimus on hänen luonteestansa suunnitelmallisesti etsinyt puutteita hänen voittajansa hyväksi ja pikkumaisesti häntä näykkinyt. Se on niiden asia, jotka suitsuttavat menestykselle. Halki koko vanhan ajan säteilee sitävastoin Pompeiuksen maine kirkkaampana kuin Caesarin ja melkein varjoa vailla. Ei Caesar, ainoastaan Pompeius on löytänyt sellaisen ylistäjäpuhujan kuin Ciceron; Voltacilius, Theophanes ovat hänen tekojansa kirkastaneet, Varrokin kirjoitti kolme kirjaa de Pompeio, ja Neron aikana syntyi Lucanuksen Pharsalia, missä runotaide verhoutuu kaihomielen huntuun haudan ääressä, jossa lepäsi tämä roomalainen, liian suuri näkemään Caesarien sortovallan aikaa.

CAESAR

Pompeius Magnuksen rinnalla seisoo historian kirjassa Gaius Iulius Caesar, valtion loistavan ensimäisen palvelijan rinnalla nerokas valtiasihminen, joka lopuksi on tehnyt valtion palvelijaksensa. Sillä hetkellä, jolloin Caesar voittaa Pompeiuksen, on yhtäkkiä Rooman keisariaika alkanut. "Keisarivalta", myöskin saksalainen "Kaisertum", johtui hänen nimestänsä. Sillä hänen nimensä lausuttiin "Kaisar". Hänen henkilönimestänsä tuli arvonimi. Sana "kuningas", rex, oli vastenmielinen; sillä ymmärrettiin näet tyrannia, Superbusta, jollaisena satu esittää hänet Tarquinius Superbuksessa; ja mitä taas tulee imperator (empereur) sanaan, niin se merkitsi ainoastaan ylintä päällikkyyttä sotajoukossapa tämä sana ei siis riittänyt yksinvaltiaan arvon täydelliseksi ilmaukseksi. Senvuoksi ovat kaikki seuraavat valtakunnan hallitsijat, Tiberius, Vespasianus, Traianus, Aurelianus, nekin, jotka eivät enää lainkaan polveutuneet Iuliusten suvusta, käyttäneet Caesar nimeä. Rooman häviön jälkeen arvonimi meni perintönä edelleen byzantilaiseen valtakuntaan ja saapui siten lopuksi germaaneille ja Kaarle suurelle. Vallan erikoisen mielenkiintoista on siis meille saada selväksi, miten tuo ensimäinen Caesareista tuli yksinvaltiaaksi kohoamaan.

Mitä on Iulius Caesar tahtonut? Onko hän alunpitäen tavoitellut yksinvaltaa ja pakoittanut kaikki ihmiset aikaisin tekemiinsä suunnitelmiin alistumaan! vai onko hän vasta myöhemmin ja kuin sattumoisin saanut tämän aatteen? Monelle Caesar on todella ihmeellisen viisas laskumestari, joka alusta alkaen, päämäärä selvänä silmien edessä, käsittelee puolueita ja kaikkia aikalaisiansa, suurimpiakin, niin kuin shakkinappuloita. Mutta toinen käsitys vastaa paljoa enemmän todellisuutta. Caesaria kuten jokaista muuta luonnollista ihmistä ovat olosuhteet mukanansa kantaneet. Olosuhteet veivät hänet aluksi triumviraatin, kolmen miehen vallan, muodostamiseen, joka aluksi täysin tyydytti hänen kunnianhimoansa. Molempain toisten johtavien miesten kuolema teki hänestä yksin legioonain päällikön ja vallanpitäjän. Mutta hän ei ollut tahtonut Crassuksen ja Pompeiuksen kuolemaa.

Caesar kuuluu aivan samaan siveelliseen ilmapiiriin kuin Pompeius; s.o. hän tuntee inhoa Sullan hirmutekoja ja teurastuksia kohtaan ja välttää kuten Pompeius kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta. Se on kaunista ja muistettavaa; Scipion henki se hänessä elää. Kreikkalainen henki, joka Ciceron kirjoituksista vieläkin meille puhuu, oli tuon aikakauden henki. Mutta muutoin Caesar on aito roomalainen ryöväri ja tuhlari samalla kertaa, loistava peto; mitä häikäilemättömimmällä maakuntain ryöstöllä hän tuli rikkaaksi; hänellä ei ollut penniäkään, jonka hän olisi hankkinut kunniallisesti meidän ajattelutapamme mukaisesti. Se eroittaa hänet Pompeiuksesta.

Siihen sijaan että Pompeius oli lapsuudestansa saakka sotilas ja vain sotilas, Caesarin laita oli taaskin vallan toinen; hän oli perikuvallinen suurkaupunkilainen, siviili-ihminen, politikko, demagogi, joka aseettomana kuljeskelee toreilla, senaatinsalissa, klubeissa; Caesar on kehittänyt sotilaallisia lahjojansa vasta myöhään, kun Pompeius jo oli taistellut itsensä väsyksiin. Hän oli epäilemättä monipuolisia neroja ja keksi itsensä vasta vähitellen.

Syntynyt hän on vuonna 99, heinäkuussa. Iulius kuu on saanut nimensä hänestä (niinkuin Augustus kuukausi hänen seuraajastaan). Hänen äitinsä Aurelia, jota hän suuresti kunnioitti, antoi hänelle mitä huolellisimman kasvatuksen. Antonius Gnipho oli sen nerokkaan kotioppineen nimi, joka opastutti hänet kirjallisuuteen; ja siinä ilmeni heti hänen rohkeutensa. Kreikkalaisen hengen täyttämänä Caesar jo nuorena miehenä keksi legendan, että hänen iuliolainen sukunsa johti alkunsa Troiasta, vanhasta Aineias sankarista. Aineiaksen pojan nimi oli nimittäin Iulus; hänestä hän väitti polveutuvansa. Mutta nyt Aineias itse oli Venuksen poika, ja Caesar polveutui siis Venuksesta: jumalainen alkuperä! puolijumaluus! Sellaisen keksiminen tuli silloin muotiin. Kehuskelevan vaateliasta oli pyrkiä ensimäiseksi Rooman muinaistroialaisten siniveristen joukossa. Mutta se muistuttaa samalla arveluttavasti Sullaa: Sulla oli nimittänyt itseänsä Venuksen suosikiksi, Caesar oli nyt hänen jälkeläisensä.

Hänen poliittinen kantansa oli perinnäinen. Sillä Caesarin eno oli Marius, teutonien voittaja, kansanpuolueen suuri sotapäällikkö. Mariuksen leski, Iulia Caesarin täti, eli vielä kauan. Voisi siis sanoa: Marius elää edelleen Caesarissa. Tämä ei ole kuitenkaan toteutunut.

Jo aivan nuorena poikana Caesar tunnustautui mariukselaiseksi. Sulla eli vielä ja uhkaa häntä; Caesarilla oli silloin puolisona muuan Cornelia, erään mariukselaisen tytär. Sulla vaatii, että hänen pitäisi erota puolisostansa. Caesar uhmailee, ei tottele ja hänen täytyy laittautua turvaan: takaa-ajajat kintereillänsä, yksinäisillä teillä — se oli ajojahti, pako, joka muistutti kuuluisaa Mariuksen pakoa —, kunnes hän pelastautui Vähään Aasiaan. Hän oli 17—18 vuoden vanha. Siellä harjoitti hän kreikan opinnoita ja hiukkasen sotilaselämää ja antautui seuranpitoon Bithynian kuninkaan Nikomedeen kanssa. Tästä seurustelusta jäi häneen häpeätahra, syytös miehuutta häpäisevästä nuoruudenpaheesta. Cicero on myöhemmin sanonut sen hänelle vasten kasvoja.

Miten erilaisia ovatkaan ne miehet, joista puhun! Kehen näistä monista vertaisimme Caesaria? Niin aito roomalainen kuin hän onkin, rikkaassa lahjakkaisuudessaan hän kumminkaan ei ole kenenkään muun kansalaisensa kaltainen. Kuvauksia hänen persoonastansa saamme ainoastaan siltä ajalta, jolloin hän on jo vanhanpuoleinen mies, ja sellaisena näemme hänet hänen kuvapatsaissaankin: kookas, jäsenet hoikat, kasvot hiukan täyteläiset; säkenöivät, vilkkaasti liikkuvat silmät kalpeissa kasvoissa, ruumis sitkeä, suonikas, sielu valpas ja joustavuutta täynnä; erittäin tarkka puvussaan, parranajossa ja tukankampuussa; aikaisin kalju ja tukka kammattuna edestä yli paljaan päälaen. Häntä harmitti tämä kaljuutensa ja hän oli mielissään, kun sai kadulla pitää laakeriseppeltä sitä peittääkseen (hattua käytettiin vain matkoilla). Muutoin hänen kotielämänsä oli loistavaa, niin, ylellistä aina tuhlaavaisuuteen asti. Epämiellyttävä ihminen; mutta samalla naissydämille vaarallinen; voi sanoa, että hän oli ammatillinen aviorikkoja. Hän vaihteli mielellään. Pompeiuksen vaimokin tuli vuoroonsa; ja kun puoluemies Clodius mitä julkeimmalla tavalla antautui suhteisiin Caesarin oman vaimon kanssa (Clodius pukeutui itse naiseksi päästäkseen tunkeutumaan erääseen yölliseen naisjuhlaan), Caesar ei vaatinut tämän Clodiuksen oikeudellisen syyttämisen päätökseen ajamista. Hänen suuttumuksensa ei näyttänyt rajattomalta. Kuvaavaa on, että Caesar suunnitteli lailla laillistuttaa monivaimoisuuden Roomassa lasten siittämisen edistämiseksi. Olihan jumalatar Venus Genetrix hänen esivanhempiansa. Ennen kaikkea hän oli mitä läheisimmässä suhteessa Serviliaan, erääseen politikoivaan naiseen, joka kerää ympärillensä suuren piirin miehiä. Kerrotaan ihmeellisestä jättiläishelmestä, jonka hän Servilialle lahjoitti; kuka tietää, eikö se ollut varastettu? Caesar ihaili ylipäänsä helmiä. Mutta tämä Servilia oli Brutuksen äiti, joka Caesarin murhasi.