Aina 40 ikävuoteensa saakka Caesar on yksinomaan demagogi ja liikkuu melkein vain: Rooman katukivityksellä. Heti Sullan kuoltua vuonna 78 hän on, 21-vuotiaana, jälleen Roomassa ja alkaa rohkeasti esiintyä senaattoreja kiristyksistä syyttäen. Sitten hän joutuu erääseen seikkailuun. Kun hän lähtee kauniille Rhodos saarelle ottaakseen siellä vielä opetusta puhetaidossa (25-vuotiaana vuonna 74), hän joutuu merirosvojen vangiksi ja kuljetettavaksi. Silloin oli merirosvouden kukoistusaika, ja vain valtavia lunnaita vastaan päästettiin sellainen roomalaisvanki jälleen vapaaksi. Huvittavan, niin kuninkaallisen ylimielistä on se rohkeus, mitä Caesar käytöksessään osoitti noina 38 päivänä merirosvojen vankina ollessaan. Hän itse on ilmeisesti pitänyt huolta siitä, että se on tullut tunnetuksi. He vaativat ainoastaan 20 talenttia (75,000 Suomen markkaa) lunnaita; hän nauroi heille ja sanoi: "Minä olen enemmän arvoinen! Te saatte 50 talenttia (185,000 Suomen markkaa)." Tämä vaikutti rosvoihin niin, että he kohtelivat häntä kuin ruhtinasta; kun hän nukkui, he eivät saaneet rykäistä, ja hän laski heistä muutenkin pilaa, kirjoitti kreikkalaisia runosäkeitä, ja kun he hänen säkeistöjänsä ylistivät, haukkui hän heitä sivistymättömäksi roskaväeksi ja uhkaili heitä: "Minä hirtätän teidät kaikki." Tuskin hän oli vapaa ja lunnaat maksetut, niin hän hankki laivoja, sieppasi ryövärit kiinni ja surmautti heidät. Heidät naulittiin kaikki ristiin. Risti on vanhan ajan hirsipuu. Lunastusrahansakin oli hänellä nyt takaisin. Mutta ristiinnaulitseminen on hyvin tuskallista, ja kun ryövärit olivat kohdelleet Caesaria hyvin, niin hän palkitsi heitä sillä, että hän antoi heidät ensin surmata ja sitten vasta naulita ristiin. Siinä siis eräs Iulius Caesarin nerokkaita nuoruuden kepposia.
Tuskin palanneena Roomaan Caesar heittäytyy poliittisen elämän hyörinään. Nopea päätöksissään, lakkaamatta toimessa, kylmä ja häikäisevä kuin käärme, ylellinen, ärsyttävä ja säikähtämätön, mutta samalla mitä hienoimmin kiilloitettu, ylhäisen ryhdikäs, puhelija ja puhuja vailla vertaa: sellainen oli Caesar; hänen ilmehtimisensä tulista, hänen äänensä korkea ja kirkas, tenorisointuinen; ja tarumaisen raitis: kaikkialla ainoa selvä kemuissa. Ankara Cato, joka mielellään joi viinilasinsa, pelkäsi senvuoksi häntä. Mutta valtiomiehen suunnitelmista ei toistaiseksi näy merkkiäkään. Se seikka, että Pompeius vuonna 70 antoi takaisin entisen vallan kansankokoukselle ja kansantribuuneille, oli vettä Caesarin myllyyn. Mutta siihen sijaan että Pompeius suuripiirteiseen tapaansa oli sivuuttanut kaikki valtionvirat, Caesar palvelee virkasarjan läpitse, kuten sääntö oli; ja tällöin aina taistelussa senaatin kanssa. Niin hänestä tuli myöskin pontifex maximus. Ei voi olla herättämättä huomiota, että hän, niin lahjakas soturi, ei aikaisin antautunut soturinammattiin. Upseerina Pompeiuksen armeijassa hän kenties olisi pian vienyt tästä voiton, kuten Sulla Mariuksesta. Mutta hän ei nähnyt vielä niin kauas ja hänen valtiollinen neronsa oli vielä kokonaan takertunut kaupunkiharrastuksiin.
Rooman katukansaa tunnemme jo tarpeeksi. Se oli melkeinpä vain ryysyisintä, laiskinta, kelvottominta joukkiota auringon alla, ei vähimmässäkään määrin verrattavissa niihin työläispataljooniin, jotka meillä vaeltavat vaaliuurnille. Todellista rakkautta sellaista kansaa kohtaan ei Caesar voinut tuntea.[56] Minkä vuoksi hän siis yhäkin pysyi kansanpuolueen riveissä! Hän tahtoi ilmeisesti tämän täysivaltaisen kansan suosiota pitää itsellensä lämpimänä siltä varalta, että hän voisi sitä kerran käyttää saavuttaakseen jotakin vastoin senaatin tahtoa. Sillä äänestys kansankokouksessa antoi virkavallan, ja sen avulla voi hallitusmuodonkin muuttaa. Juuri senvuoksi konservatiivit aina katselivat epäillen Caesaria. Mutta päämäärää hän ei nähnyt silmiensä edessä ja kulutti voimiansa, mihin sattui. Kansan hyväksi hän ei oikeastaan toimittanut mitään. Hän lahjoi joukkoja tuhlaten miljoonia miljoonain jälkeen, antoi aediliksenä ollessaan mitä loistavimpia juhlia, ja oli tällöin tukehtua velkoihin. Hän teki sen, kansan avulla senaattia ahdistaakseen. Mutta mitään tulosta siitä ei tullut.
Kun hän kerran eräässä puheessa uskalsi ylistää Mariusta (v. 68, kun Mariuksen leski kuoli), kun hän vielä v. 65 yöllä pystytytti jälleen Capitoliumille Sullan kaadattamat Mariuksen voitonpatsaat, niin nämä teot olivat mielenosoituksia; sellainen herätti hetkeksi suurta melua. Mutta ei myöskään sen enempää. Siitä ei ollut mitään seurauksia. Satunnaisesti Caesar on esittänyt peltolain ja toista edistänyt (vv. 63 ja 59), mutta lait osoittautuivat mahdottomiksi toteuttaa tai juoksivat hiekkaan. Italian maanviljelys ja teollisuus olivat juuri silloin loistavassa nousussa, ja häiriötä vain sai aikaan, jos nyt piti jakaa Italian peltomaata muutamille tuhansille laiskoille kaupunkiroomalaisille, että he oppisivat itseänsä elättämään. Sillä melkein kaikki maa oli kiinteissä käsissä.
Ensimäinen edistys on huomattavissa, kun Caesar v. 61 (oltuaan praetorina) hoiti Espanjaa. Se laajensi hänen näköpiiriänsä. Siellä on hänelle omasta näkemästä selvinnyt järjestetyn maakuntahallinnon tärkeys, ja heti hän itse mitä hyödyllisimmällä tavalla on ryhtynyt siinä työhön — myöskin pian sen perästä konsulina v. 59 päätättänyt lakeja maakuntahallinnon järjestämiseksi. Tällä alalla ovat Caesarin suurimmat ansiot. Mutta verojenvuokraajain, ritarien, rahanahneutta hän suosi yhtäkaikki, ja Caesar itse on Espanjassa yhden hallintovuotensa aikana kuulumattomasti rikastunut. Hän voi kohta sen jälkeen suorittaa Roomassa kaikki velkansa. Crassus, hänen suuri luotonantajansa, oli luonnollisesti iloissaan. Mutta runoilijat, kuten Catullus, huusivat nylkijän jälkeen: "Ottakaa varas kiinni!" Catullus oli noiden päivien sytyttävin runoilija. Mutta hän vihasi Caesaria vaistomaisesti; sillä hänen herkässä nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne, josta Caesar ei mitään tiennyt.
Caesarin ohella vaikutti kaupungissa kaksi muuta kuuluisaa politikkoa, Cicero ja Cato. Kun vertaa näitä molempia, niin havaitsee Caesarin etevämmyyden. Cato, stoalainen, paras ihmisistä, oli ikäänkuin Rooman omatunto, ja myöhempi aika on ylistänyt häntä kuten Sokratesta hänen siveellisen aateluutensa vuoksi. Mutta kun hän Rooman senaatissa puhui hyveestä ja lahjomattomuudesta, niin nauroivat kaikki ylhäiset veijarit, Caesar etunenässä, narrille;[57] sitäkin enemmän, kun hän kuljeskeli vanhanmuotisessa puvussa, esittääkseen muinaisroomalaista kunnonmiestä.[58] Cato tahtoi pelastaa perinnänomaisen senaatinvallan; tämän oli tapahduttava yhteiskunnain siveellisen nousun seurauksena: piti olla senaatti pelkkiä stoalaisia, pelkkiä kunnianmiehiä; silloin olisi valtio pelastettu. Senvuoksi hän koetti muodostaa hyvien yhteiskuntaa ja taisteli uhmaillen jokaista oikeuden loukkausta vastaan. Tämä tuntui haaveksimiselta, oli tuulentupaista, hyveen varjoleikkiä; mutta Catossakin oli suuruutta, oikeata roomalaisuuden suuruutta; sillä kun Cato näki ihanteensa särkyneen, hän heittäytyi miekkaansa: poliittisen uskonsa martyyri. Jo 14-vuotiaana poikasena hän kerran tyrannivihassaan oli tahtonut pistää kuoliaaksi Sullan.
Toisin Cicero. Cicero oli pohjaltaan ainoastaan asianajajapuhuja ja kirjailija, muuta ei; loi latinalaisen kirjakielen, joka oikeastaan vasta hänen käyttämänänsä tuli luettavaksi; oli elohopean pirteä kaikessa, sukkeluuksia ja hyviä sanasutkauksia vuotava, huumaava kestävyyspuhuja, kirjallinen nero, jota minä rehellisesti ihailen ja jota Caesarkin vilpittömästi ihaillen on kunnioittanut. Mutta poliittisesti Cicero ponnistautui läpitse, niin hyvin kuin kävi päinsä; sillä hän oli alhaissukuinen, ei myöskään sotilas, ja hänelle oli jo paljo saada tasa-arvoisesti istua jäsenenä Rooman senaatissa ja tulla konsuliksi. Hätätilassa hän hiukan sovitteli puoluekantaansa; senhän Pompeiuskin teki; miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä?, ja koetti säilyttää hyvät, niin, sydämelliset suhteet suuriin miehiin. Hän innostui nopeasti aina haltioihinsa saakka, mutta voi myöskin, jos hänen varpaillensa poljettiin, kauhistavasti häväistä, ja tuollainen Ciceron häväistyspuhe oli vaikuttavampi ja peljätympi kuin kaikki loan heitto ja poliittinen vihan vaahto, mitä me tilaisuuden sattuessa näemme sanomalehdissämme. Stoalaista Catoa voi verrata soukkaan sisämaanjärveen, jossa vesi seisoo liikkumatonna, jolla ei ole laskuojaa ja joka lopulta kuivuu; Cicero muistutti suihkulähdettä, joka valtavan korkealle ruiskuaa ja välkkyy monin värein, mutta lopuksi kuitenkin tyhjään raukeaa, kuin olisi kaikki voimansa kuluttanut; Caesar oli vuoripuro, joka päämäärätönnä eteenpäin syöksyy, kunnes uomansa syväksi kaivertaa, muuttuu virraksi ja on kyllin voimakas raskaimpiakin kuormia kantamaan.
Vuonna 63 esiintyy kolmen valtiomiehen välinen ero jyrkästi. Tuli tunnetuksi, että haaksirikkoutuneiden roomalaisten aatelismiesten ja onnenritarien salaliitto valtavan laajalti kaivoi miinojansa yhteiskunnan alle: Catilinan salaliitto. Tuska, kuolemankauhu, mitä kaamein mieliala levisi; nähtiin jo Rooma joka taholla liekkien vallassa, rikkaita teurastettavan, ryöstettävän. Catilina, kaikkien rappeutuneiden rikollisten esikuva, hirmuinen Catilina, oli etunenässä. Iulius Caesarkin näyttää siitä tienneen; mutta Caesar vaikeni; hän antoi asiain mennä menojaan. Vähäisen sekasortoa Roomassa ei haitannut. Juuri silloin Cicero oli konsulina, ja Cicero se paljasti vaarallisen salaisuuden. Monta salaliittolaista saatiin heti kiinni, ja nyt oli kysymys: mitä näille ihmisille piti tehdä. Caesar nousi senaatissa vallan levollisena puhumaan ja neuvoi, että heidän juttunsa oli suoritettava säännöllisellä tavalla, s.o. heille oli kaikissa tapauksissa suotava puolustautumistilaisuus. Niin vaati oikeus. Cicero sitävastoin vaati hetipikaista mestausta. Cato yhtyi häneen. Ja niin tuli tulokseksi, että Cicero persoonallisesti vei rikokselliset halki kansanjoukkojen poikki kadun tyrmään, jossa heidät heti kaikkityyni kuristettiin. Illalla suuri juhlavalaistus, naisia katoilla. Se oli Ciceron suurin riemupäivä. Mutta hänen ja Caton täytyi pian raskaasti kärsiä tästä kiirehtimisestänsä. Cicero toimi tuskan ja raivon vallassa, Cato siveellisestä kiihkosta, Caesar raittiina reaalipolitikkona.
Huolimatta kaikesta: Caesar ei merkinnyt Roomassa tähän asti paljoa enemmän kuin kelpo Cicero. Silloin tuli käänne. Pompeius, suuri voittaja, oli palannut Idästä. Vuonna 59 Caesar hankki itsellensä Pompeiuksen luottamuksen ja läheisen ystävyyden, voitti hänet toivomuksillensa ja suunnitelmillensa. Vasta suuren Pompeiuksen avulla, hänen, arvonsa nojassa, onnistui Caesarin lopulta päästä varmasti jaloilleen ja omin toimin sitten laajalle kätensä kuroittaa: niinkuin kotka, joka häkistä kohti aurinkoa lentää ja saalista etsii. Hän oli vihdoinkin oma itsensä. Molemmat miehet, kolmantena rikas Crassus, solmivat v. 59 kolmiliiton, laadultaan sangen arkaluontoisen; sillä ei ollut lainkaan virallista pätevyyttä. Mutta maailma tunsi painon hetikohta. Demogogeista rohkein oli tehnyt liiton rahamahdin ja suurimman soturin kanssa: jokainen muu tahto oli nyt hervautettu; senaatti lysähti kokoon.
Vuodesta 59 alkaa siis oikeastaan jo yksinvalta, mutta kolmipäinen. Tällöin on sangen merkillistä, että noin kolmisen vuotta senjälkeen Cicero julkaisi kirjoituksensa De republica, missä hän, luodessaan silmäyksen Scipioihin, itse nimikään vaatii yksinvaltaa. Tällä Ciceron kirjoituksella valmistettiin silloin maa-alaa keisarikunnalle. Cicero, senaattori, tunnustaa siinä, että aika nyt tarvitsee yhden ainoan valtaa; mutta tämän ainoan ei luonnollisestikaan tule hallita itsevaltiaana, vaan korkean senaatin ja vanhan tavan mukaisen Campuksen kansankokouksen vapaasti myötävaikuttaessa. Se oli tulevaisuuden ohjelma, perustuslaillisen kuninkuuden ihanne. Kysymys oli vain siitä, kuka kolmesta miehestä tämän ohjelman tahtoisi toteuttaa.