Mikä oli Caesarin suunnitelma! Todistettavasti silloin ainoastaan sotilaallinen päällikönasema. Pompeius itse hankkii hänelle Gallian hallinnon, tehtävän valloittaa Gallian. Pompeius laski valtakunnanmiekan kädestänsä ja antoi sen Caesarille. Hän tahtoi kolmikymmenvuotisten sotaisten saavutusten jälkeen levätä ja ajatteli: nuorempi ensiksi!
Silloin ei ymmärretty Gallialla ainoastaan nykyistä Ranskaa, vaan myöskin Pohjois-Italian rikasta tasankoa Milanoineen ja Comojärvineen. Tämä Pohjois-Italia ja kaistale Etelä-Ranskaa, Provence, olivat jo aikoja olleet Rooman käsissä; mutta muiden vapaiden Gallian kansojen tunsi Italia yhäkin itseänsä uhkaavan. Kaukonäköinen Mithridates oli liittoutunut näiden gallialaisten kanssa, yllyttänyt heitä Roomaa vastaan. Vihdoinkin piti Italia turvata pohjoista vastaan. Gallialaissota oli siis Mithridateen sodan jatkoa tai sen seurausilmiö. Monet toivoivat, että Caesar saisi siinä surmansa. Sillä ajateltiin, että vapaat gallialaiset pitkine, leikkaamattomine hiusharjoineen olivat yhä vieläkin samallaisia villejä paholaisia kuin ne gallialaiset, jotka kerran Brennuksen johdolla olivat valloittaneet Rooman.
Mutta Caesarissa heräsi yhtäkkiä suuri sotapäällikkö. Hän ei ollut suotta Mariuksen voittopatsaita jälleen pystyttänyt. Marius oli kerran Etelä-Ranskassa tuhonnut teutonit; sillä oli Caesarille ura osoitettu. Mutta päävaikuttimena oli, että hän toivoi mittaamatonta saalista. Kultaa, kultaa! Ranska oli jo silloin suunnattoman rikas maa. Koko Rooma toivoi, kuten hänkin, jättiläisryöstöä ja saalista. Tarvitsi vain se siepata.
Oli vuosi 58, Caesar 41 vuoden vanha. Hän majaili aluksi Genevessä, sekaantui taitavasti Gallian maakuntain poliittisiin selkkauksiin, esittäen suojelijan osaa, ja valtasi ja otti haltuunsa eripuraisen ja senvuoksi jokseenkin suojattoman maan pian aina Belgiaan, Bretagneen ja Normandiaan saakka. Onneksi tulivat silloin kauhistavat germaanitkin yli Rheinin, ihanan uhmaileva kuningas Ariovistus. Ensimäistä kertaa sukeltaa silloin esiin sana "germaanit". Heittämällä nämä germaanit takaisin Rheinin toiselle puolen Caesar osoittautuu kukistamiensa gallialaisten suojaksi ja turvaksi. Vuonna 55 on oikeastaan jo kaikki valmista. Roomassa toimeenpantiin jo vuonna 56 kaksikymmenpäiväinen uskonnollinen kiitosjuhla: niin peloissaan oli oltu gallialaisten vuoksi. Caesar koetti viedä voiton itsestänsä. Hän kulki Bonnin seutuvilla rohkeasti yli Rheinin ja menipä vielä Englantiinkin. Englannissa hän toivoi löytävänsä jalohelmiä, joihin hän oli niin mieltynyt. Mutta hänen täytyi palata takaisin. Nämä yritykset jäivät tuloksettomiksi. Mutta ne olivat muistettavia; sillä Caesar osoitti maailmalle, että mahtavan Rheinin yli toki voitaisiin silta tehdä (johon hän luonnollisesti käytti kreikkalaisia teknikoitansa), ja avaamalla Britannian hän laajensi maantieteilijäin näköpiiriä; hän ikäänkuin suurensi Eurooppaa. Mutta silloin vasta alkoivat vaarallisimmat taistelut, varsinkin Auvergnessa. Koko Gallia nousi uudestaan, epätoivontaistelu; Vercingetorix oli nimeltänsä Caesarin suuri vastustaja. Tämä tapahtui vv. 54—51. Mutta Caesar voitti lopullisesti (ihmeteltävä oli varsinkin Gergovian korkean vuorilinnoituksen, lähellä Clermontia, valtaaminen), ja maa oli ainaiseksi nujerrettu; se ei ole koskaan tai korkeintaan vain kerran vielä koettanut vallan toisissa olosuhteissa jälleen päästä itsenäiseksi. Niin, Gallia romaanilaistui ihmeteltävän nopeasti ja tuli samalla yhdeksi tärkeimpiä sivistyksen kannattajia. Sillä Ranska se pääasiallisesti on meille pelastanut roomalaisen kultuurin keskiajan aalloista. Senvuoksi Ranska vielä nytkin juhlii Iulius Caesaria kantaisänänsä ja olemuksensa perustan laskijana.
Caesarin sotapäällikkötaitoa ovat kaikki pätevät asianymmärtäjät ihailleet. Hän on sen tehnyt meille mahdolliseksi, hän kun on itse kuvaillut gallialaissotaansa, ja hänen klassillista sotakertomustansa luetaan nykypäivinä kaikissa korkeammissa kouluissa. Mutta sotataidon lisäksi tuli hänen persoonallinen olemuksensa: päättäväisyys, hämmästyttävä nopeus, fyysillinen rohkeus. Gallialaiseksi pukeutuneena hän hiipii vieraassa maassa aivan yksinänsä, hän, ylipäällikkö, vihollistensa, germaanien joukkojen keskitse. Ja hänen rientomarssinsa! Matkoilla hän saavuttaa omat pikalähettinsä. Sata peninkulmaa[59] 24 tunnissa. Hän nukkui vyöryvissä vaunuissa tai kantotuolissa, aina. vierellänsä kirjuri, jolle hän saneli (usein salakirjainkirjeitä); takana istuivat henkivartijat. Mutta marssittaessa hän astui, kuten Marius, itse jalkaisin joukkojensa edellä; jos joki tuli tielle, hän ui sen poikki. Jos sotamiehet pakenivat, hän karkasi heidän kurkkuunsa ja kuristi heitä, kunnes he palasivat taisteluun. Mutta yhtäkaikki hän oli legioonainsa epäjumala. Ne uhrasivat itsensä hänen edestänsä. Mutta hän ei puhutellutkaan heitä noin vain "sotamiehiksi", vaan tovereiksi, aseveikoiksi. Kun voitto oli ratkaistu, hän antoi mielellään heidän majoissa oltaessa kelpolailla mässäillä ja siroitteli heille rahaa. Kun kerran eräs legioona nousi kapinaan, hän karjui heille: "Te poroporvarit!" "Te quiritit!"; silloin he heti jo nöyrtyivät.
Ei kansansuosiota, jota Caesar demagogina Rooman kaduilla kahdenkymmenen vuoden ajan oli kosiskellut, hänen ollut kiittäminen siitä kuninkaallisesta asemasta, jonka hän lopulta voitti, vaan sotajoukkoansa, jonka hän itsellensä Galliassa kymmenenä sotavuonna oli koonnut. Sotajoukko hänen kädessänsä oli kuin teräsmiekka, joka ei koskaan taittunut.
Mitä piti nyt tapahtua! Crassus, rahamies, oli vuonna 53 saanut surkeasti surmansa Idässä, taistelussa parthialaisia vastaan. Caesar näki nyt ainoastaan Pompeiuksen vierellänsä. Onko Caesar nyt todella suunnitellut tuhota Pompeiuksen ja hänen ruumiinsa yli itse puolestansa järjestää maailman yksinvallan? Se ei ole totta. Asianlaita on näin. Caesar tahtoi päästä konsuliksi vuodeksi 49. Valituttamistansa varten hänen täytyi persoonallisesti tulla Roomaan. Mutta jos hän tuli Roomaan, hän oli turvaton ilman sotajoukkoansa; hän tiesi, että hänet siellä asetettaisiin syytteeseen, sillä häntä voitiin moittia monesta laittomasta toimenpiteestä. Hän oli koroittanut legioonainsa luvun kuudesta kahdeksaan, sitten kymmeneen, oli antanut Rooman kansasalaisoikeudet cisalpinilais-gallialaisille. Caesar vaati siis saada hakea konsulinvirkaa in absentia. Senaatti hylkää tämän jyrkästi ja vaatii, että Caesarin on ensiksi päästettävä sotajoukkonsa hajalle. Caesar on todellakin siihen valmis, hän on erittäin myöntyväinen ja asettaa vain ehdoksi, että Pompeiuskin hajoittaisi legioonansa. Se oli kohtuullinen vaatimus. Caesar on siis tahtonut kaikin mokomin rauhallista selvittelyä Pompeiuksen kanssa. Pompeius aikaansai yhteentörmäyksen; hän puolestansa kieltäytyi luopumasta joukoistansa, jotka muutoin olivat aivan hajallansa.
Siten oli asetettu Caesarin valittavaksi joko alistua tai taistella.
Jos Pompeius olisi antanut myöten, olisi mahdollisesti syntynyt kahdenmiehenvalta, dyarkia, jollaisen Rooma myöhemmin Antoniuksen ja Octavianuksen, Vespasianuksen ja Tituksen, Marcus Aureliuksen ja Veruksen aikoina tosiaankin on nähnyt; varsinkin Diocletianuksen ajoista vakiutui vallan jako. Sittenkin vielä, kun sota oli jo käynnissä ja Pompeius aikeissa siirtää ratkaisun Epeirokseen, on Caesar vielä kerran tarjonnut hänelle sopimusta ja sovintoa. Mutta Pompeius uhmaili; se ei ollut vain kateutta,[60] se oli myöskin periaatteellista vastakkaisuutta; Pompeius puolusti senaatin itsenäisyyttä, Caesar tahtoi tehdä senaatin palvelijaksensa.
Caesar panee kaikki voimat liikkeelle saadakseen maailmassa mielialan itsellensä suotuisaksi; ennen kaikkea suunnattomilla lahjoilla, joita meni valtakunnan kaikkiin osiin. Siihen sijaan että Pompeius aikoinansa oli velvollisuuden mukaisesti jättänyt valtiokassaan aasialaissodista tuoniansa sotasaaliin, Caesar käytti gallialaissaaliinsa, joka samoin oli suunnaton (sillä hän oli ahnaasti ryöstänyt maan kaikki temppelit ja kaupungit), puoluelaisten hankkimiseen lahjoilla, joita hän heitteli ympärillensä. Hänelle oli yhdentekevää: kurjimmillekin olioille hän runsaasti jakeli rahaa ja kunniapaikkoja, jos he vain olivat hänelle mieliksi. Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella löydettävissä tuskin ainoatakaan säädyllistä ihmistä; kunnianarvoisa Labienus luopui silloin hänestä Pompeiuksen puolelle.