Rajana Gallian maakunnan ja Italian välillä oli Rubico puro. Kukaan ei huomannut, miten Caesar siirsi kohorttinsa aina tälle rajalle saakka; syrjäteitä hän itse aivan huomaamattomana sinne saapui. Sitten hän pysähtyi. Mitä Caesar on miettinyt siellä Rubicon rannalla — jo vanhalla ajalla oli mieluisana aine-aiheena sen kysymyksen selvitteleminen. Hänen väkensä kulki yli puron. Silloin hän lausui nuo kohtalokkaat sanat: arpa on heitetty, repi vaatteensa ja kyynelsilmin rukoili sotamiehiänsä olemaan nytkin hänelle uskollisia.

Tuskin hän oli kulkenut yli rajan, kuin äkillinen pelästys vavahti halki maan. Pelastakoon itsensä ken voi! Roomassa itsessänsä lennähti kaikki hajalle. Eivät edes rahojansa ihmiset ottaneet mukaansa. Ei tiedetty, että Caesar, rohkeana kuten aina, oli lähettänyt edellä vain pari sataa miestä, ja luultiin, että toinen Sulla oli tulossa. Ja tosiaankin: nyt paljastui Sulla Caesarissa, kun hän tämän vallananastajan esikuvaa seuraten läheni vaikuttaakseen pääkaupungin käsiinsä; Pompeius oli elämänsä ajan pysynyt Mariuksen kannalla, joka ei koskaan tarkoittanut vallananastusta. Ja sekasorto alkoi. Maailma näytti keikahtavan nurin.

Ei suurenmoisempaa, kuin Caesarin varmuus päämäärästään siinä maailmansodassa, joka seurasi; kuuluisa on se kuvaus, jonka runoilijat ovat maalailleet: miten hän tahtoo yli Adrianmeren noutaa jäljelle jääneet legioonansa. Hirmumyrsky pieksää avointa merta ja satamansuuta: yksinään ja tuntemattomana hän heittäytyy kalastajaruuheen. Pursimies vapisee myrskyssä ja tahtoo kääntyä takaisin; Caesar sanoo hänelle: "Ole rohkea; sinä kuljetat Caesaria ja hänen onneansa."

Oli vuosi 48. Kun vastoin kaikkea odotusta Pompeius Egyptissä murhattiin, huomasi Caesar äkkiä olevansa yksin vallan huipulla. Maailma makasi yhtäkkiä hänen jaloissansa: suunnaton saavutus, joka epäilemättä oli hänelle yllätys. Mutta empimättä ja kasvavin vallanhaluin hän heti tavoittelee kruunua. Ei missään edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa. Kaiken senkin, mitä seuraa, hän suorittaa välittömästi, mielijohteesta.

Egyptissä eli nuori Kleopatra kuningatar, naisista lumoavin: hän oli juuri päässyt 21-vuotiaaksi, mutta eräs vihamielinen puolue oli karkoittanut hänet Aleksandreiasta ja hänen omasta palatsistansa. Caesar asettuu asumaan hänen palatsiinsa ja tuottaa sitten salaa kuninkaallisen naisen luoksensa. Kleopatra ryömii patjapeittoon, kerrotaan, mutta se oli liian pieni; hänen päänsä pisti esiin; hänen täytyi kyyristyä kokoon; sitten nyöritettiin säkki kiinni, ja niin hänet tuotiin Caesarin luo. Kleopatra jäi hänen luoksensa; kiemailullansa hän valtasi Caesarin täydellisesti, ja hänen rakkautensa sai tämän unohtamaan juhlissa ja kemuissa ja satumaisilla Niilinmatkoilla ajan ja paikan, menneisyyden ja tulevaisuuden: hekuman hurmaa ja nautinnoilla kyllästettyä lepoa kymmenvuotisten sotarasitusten jälkeen, joita hän oli kestänyt. "Kuningas" Caesar oli löytänyt kuningattarensa.

Silloin nousi Aleksandreian kaupunki Caesaria vastaan. Verinen katutaistelu; Caesaria itseään piiritetään Kleopatran palatsissa ja hän pelastuu hädin tuskin. Satamarakennukset hänen täytyy pistää palamaan. Eräässä merikahakassa hän hyppää, päästäkseen ylivoiman käsistä, mereen ja ui ihmeteltävän kestävästi rannalle saakka, ja hän ui vain oikealla kädellä; sillä vasemmassansa hän piti vedestä ylhäällä asiakirjoja, jotka hän tahtoi pelastaa.

Tämä vaarallinen seikkailu muistutti häntä vihdoin hänen velvollisuuksistansa, ja hän täydensi nyt valtakunnan kukistamisen tarmokkailla sodilla Pontoksessa. Afrikassa, Espanjassa; sotia, jotka veivät hänet halki kolmen maanosan. Helpoin oli sota Pontoksessa Vähässä Aasiassa Mithridateen poikaa Pharnakesta vastaan: viisipäiväinen sotilaskävelyretki, jolta on peräisin tuo kuuluisa voitonilmoitus: veni, vidi, vici, joka lyhyydessään vaikuttaa sähkösanomalta. Vaikein sitävastoin oli kamppailu Espanjassa, missä Pompeiuksen molemmat uljaat pojat olivat häntä vastassa.

Vihdoin, vuonna 45, oli valtakunnassa rauha viisivuotisen kansalaissodan jälkeen. Caesar asettuu nyt lopultakin Roomaan. Rauha maassa! Molemmin puolin oli tarkoin vältetty oikeusmurhia; ei murha, ainoastaan kunniakas soturinkuolema oli tehnyt puhdasta kansalaisten keskuudessa, ja sovinnon aikaansaanti voitetun puolueen kanssa ei näyttänyt siis mahdottomalta. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto! Niin ei ollut laita. Vain viisi kuukautta oli Caesarilla enää elettävänä. Ensiksi hän järjesti kansalle mitä uhkeimmat triumfileikit, näissä myös miekkailunäytöksiä; hän oli mieltynyt varsinkin kiihoittaviin gladiaattoritaisteluihin ja hänellä itsellänsä oli suuria miekkailijakouluja Capuassa. Sitten hän alkoi hallituksensa. Mutta sivistyneet piirit katsoivat häneen oudoksuen, ja Rooma rypisti otsaansa.

Ihmeteltävää toimeliaisuutta ja asiantuntemusta osoittaen hän julkaisi koko joukon hyödyllisiä lakeja. Uudistus, joka lankee jo aikaisemmalle ajalle (vuodelle 59), oli pikakirjoituksen käytäntöön saattaminen; hän pani käytäntöön senaatissa pikakirjoituspöytäkirjat. Myöskin sanomalehtilaitoksen hän on Roomassa luonut, ja roomalaisella oli siis siitälähtien päivälehtensä yhtähyvin kuin meilläkin. Suurinta oli kuitenkin juliaanisen kalenterin käytäntöönottaminen (vuonna 46), joka nytkin vielä on voimassa Venäjällä. Ajanlaskussa vallitsi Roomassa ajoittain mitä hurjin sekamelska, niin että täytyi kokonaisia kuukausia pistää väliin. Vasta Caesarin ajoista on tammikuun ensimäinen päivä vuodenalku, aikaisemmin ensimäinen päivä maaliskuuta. Lait, joita hän edelleen julkaisi, koskivat oikeudenkäyttöä ja provinssien hallintoa, siirtokuntia; juuri provinssit ovat saaneet kokea hänen erityistä huolenpitoansa. Niinpä hän rakensi Korinthoksenkin uudestaan.[61] Rooman työtöntä rahvasta hän koetti osittain johdattaa pikkukaupunkeihin, muutoin hankkia sille työtilaisuutta. Niinkuin seuraava aika opetti, se oli turhaa huolenpitoa. Suuremmat vielä kuin nämä jokseenkin keskinäistä yhteyttä vailla olevat säännökset olivat hänen suunnitelmansa, jotka jäivät toteuttamatta: Rooman kaupungin uudestirakentaminen, ympäristön soiden kuivaus, teattereita, kirjastoja. Mutta se, mitä kaikki vartosi, jäi tapahtumatta: sovinto senaatin kanssa. Itsensä Caesar valitutti kansantribuuniksi elinajakseen; se oli enemmän, kuin mitä Gracchus oli tahtonut. Konsulinvirankin hän annatti itsellensä useammiksi vuosiksi; se oli ollut Mariuksen ihanne. Mutta diktaattorinvaltaakin hän vaati elinkaudekseen, ja siinä oli peittelemätönnä edesvastuuton yksinvalta, tyrannivalta.[62] Tosiasiallisesti sennaatilta oli valta viety, kansankokoukselta sen täysivaltaiset oikeudet ryöstetty. Hyväksyttävissä olevaa hallitusmuotoa hän ei ajatellutkaan antaa. Vielä olisi ollut aikaa sen tapahtua. Sen sijaan hän ajatteli uutta sotaa; nähtiin, että hän jo jälleen varusteli Persiaa vastaan, parthialaisia vastaan. Ja pettymys, suuttumus kasvoi. Että Mamurran tapaisia roistoja suosittiin, että muulinajaja ja välittäjä Ventidius Bassus toimitettiin konsuliksi, sellaiseen oli jo totuttu. Mutta pahempaa oli, että Kleopatra tuli Roomaan. Egyptin kuningatar komeili tasavaltalaisessa kaupungissa, ja Caesar oli hänet kutsunut; Caesar osoitti hänelle kunnioitustansa.

Niin, olipa hänellä Kleopatran kanssa poikakin, jota kutsuttiin nimellä "Kaisarion" (pienoiskeisari, pikku keisari). Venuksen temppelin edustalla, jonka Caesar rakensi, hän juhlamenoin otti vastaan senaattorit eikä noussut valtaistuimeltaan, kun he tulivat. Se oli egyptiläistä kuningasten tapaa, ja se tunnettiin loukkaukseksi, häväistykseksi, häpeäksi.