Mutta Caesar tunsi itsensä täysin turvalliseksi. Kaikki Pompeiuksen kannattajat hän oli armahtanut, niin, antanut heille virkoja, ei säästellyt lahjoja; hän oli Pompeiuksen kaadetut patsaat jälleen pystyttänyt. Hän kuvitteli yhtämittaisella rakastettavaisuudella todellakin sovittaneensa kaunaa kantavat miehet:[63] ikäänkuin siihen olisi kylliksi raha ja hyvät sanat. Hänen aivonsa olivat huumauksissa, hänen ihmistuntemuksensa oli jättänyt hänet kokonaan. Niin usein kuin hän kadulle astui, hän kuuli roskaväen ilonpurkauksia, kuvaamatonta riemua. Se tyydytti häntä. Hän tunsi vain oman suuruutensa. Ei mikään ole kuvaavampaa, kuin että hän nyt antoi Roomassa itseänsä jumalana kunnioittaa, rakentaa itsellensä alttareita; tämänkin hän oli oppinut Egyptissä. Kukaan roomalainen ei ollut sitä tehnyt ennen häntä. Hän oli menettänyt oikean arvioinnin itseensä sekä ihmisiin nähden.

Vuosi 44 oli tullut. Silloin hänen nuori ihailijansa Marcus Antonius tarjosi hänelle Lupercalia-juhlissa helmikuussa kaiken kansan nähden kuningaskruunua. Se oli edeltäpäin sovittu näytelmä; myöskin palkatuista käsientaputtajista oli huolta pidetty. Kruununa oli valkoinen side, johon oli palmikoitu lehtiä. Käsientaputtajat huusivat suosiotansa, mutta kansa vaikeni; odoteltiin: kansa vaikeni yhä ja pysyi mykkänä. Silloin Caesar luopui; hän kieltäytyi ottamasta kruunua. Mutta vaikutus ei ollut suotuisa.

Jo noin viisitoista vuotta aikaisemmin, kun Pompeius oli vallassa, oli Roomassa tehty salaliitto; silloin tahdottiin Pompeius pistää kuoliaaksi senaatin istunnossa.[64] Nyt muodostui salaliitto Caesaria vastaan, ja se oli vakavampi ja vaarallisempi. Siihen kuului yli kuusikymmentä senaattoria, osittain jalosyntyisimpiä, eteviä, henkeviä miehiä, joukossa Brutuskin, filosofi, Ciceron nuori ystävä, Caton sisaren poika, Brutus, tuon viisaan Servilian poika, jonka likeinen perheystävä Caesar oli ollut. Brutus oli praetorina; hänen virkaistuimensa oli oikeussalissa; eräänä päivänä hän löysi tuolistansa kirjoituksen: "Brutus, nukutko sinä!"

Teon päiväksi oli määrätty Idus Martiae, maaliskuun 15 päivä. Kaikenlaiset pahat ennemerkit varoittivat valtiasta. Mutta hän halveksi niitä. Caesar osoitti alati halveksimistansa kaikkea taikauskoa kohtaan. Hänen ainoa heikkoutensa oli, että hän, kun hän matkusti ja nousi vaunuihin, tällöin kolmeen kertaan lausui erään loitsuluvun. Tämä johtui siitä, että kerran hänen ajaessaan oli tapahtunut yhteentörmäys, jolloin vaunut olivat särkyneet.[65] Nyt tapahtui, että maaliskuun 15:nnen edellisenä päivänä peukalolintu, jota sanottiin "pikku kuninkaaksi", lensi senaatinsaliin ja toiset linnut sen siellä kuoliaaksi hakkasivat. Mikä ennemerkki! Pahempaa vielä, että Calpurnia, hänen puolisonsa, viimeisenä yönä näki unta, että Caesar kuoli hänen helmaansa.

Aamulla Caesar tunsi itsensä pahoinvoivaksi (hän sairasteli nyt usein) ja Calpurnian hartaista pyynnöistä, vakavasti epäröi mennä senaatin istuntoon, jonka hän itse oli määrännyt. Senaatti oli jo koolla; murhaajat odottivat häntä kauan, turhaan. Kalpea kauhu valtasi heidät. Jos teko ei tänään onnistunut, täytyi kaiken tulla ilmi. Oli noin kello 11 aamupäivällä; odotus kävi sietämättömäksi. Yksi senaattoreista lähetettiin Caesaria noutamaan. Silloin Caesar teki päätöksen; hän tuli todellakin. Kädessään hän piti juuri saapunutta kirjettä, jonka oli määrä paljastaa hänelle koko murhatuuma. Mutta hän lykkäsi tuonnemmaksi sen avaamisen. Matkalla Caesar huomasi ennustajan (haruspex), joka häntä äskettäin oli varoittanut maaliskuun Idus päivästä. Caesar, huudahti hänelle nauraen: "Tänäänhän on Idus, ja minä elän vielä!" Toinen vastasi vakavasti: "Idus on tullut, mutta ei vielä mennyt."

Istuntosalin edustalla tapasi Caesar uhripalvelijat, jotka olivat jo teurastaneet eläimet; hän tahtoi ensin uhrata ennen istuntoa. Mutta oli jo käynyt liian myöhäiseksi; hän jätti sen siis ja astui heti saliin, jota kaunisti Pompeiuksen valtava kuvapatsas. Kaikki nousivat ylös. Caesar istuutui, mutta senaattorit jäivät seisomaan, hänen eteensä, hänen taaksensa. Eräs, nimeltään Tillius Cimber, heittäytyy polvilleen ja rukoilee Caesarilta kiihkoisin sanoin veljellensä, joka on maanpaossa, palaamislupaa ja rankaisun anteeksiantoa. Caesar epää ja alkaa nuhdella häntä. Silloin Cimber tarrautuu molemmin käsin hänen togaansa. Se oli sovittu murhatyöhön ryhtymisen merkki. Casca tähtää iskun Caesarin kaulaan. "Mieletön ihminen, mitä sinä teet?" Caesar huutaa ja torjuu iskua metallipiirtimellään. Se oli tehnyt vain vähäisen haavan. Silloin kaikki paljastivat aseensa. Turhaan hän yrittää nousta istuimeltaan. Mihin hän vain katsoo, välähtelee tikareita, jotka osuvat häneen kaikkialle, kasvoihinkin, silmiin. Brutus iskee aseensa hänen nivusiinsa. Caesar huoahti vain ja verhosi päänsä; ei sanaakaan enemmän (sanat "sinäkin, Brutus poikani" eivät ole totta); mutta jalkojensa ympärille hän vielä kuolinhetkellään järjesteli vaippaansa, ettei makaisi siinä rumasti. Kaikki syöksähtivät hajalleen. Yksinään mahtaja makasi tyhjässä salissa Pompeiuksen jalkain juuressa, kaksikymmentäkolme haavaa ruumiissaan. Mutta vain yksi haava, pisto rintaan, oli ollut kuolettava.[66]

Kun huuto: "Caesar kuollut" kajahti kaupungissa, ymmärrettiin vasta, mitä oli tapahtunut. Kansan hurja raivo oli rajaton, rajaton murhaajien neuvottomuus. Ruumis itse, jonka Marcus Antonius oli asettanut paareille Forumille, näytti huutavan kostoa. Marcus Antonius tunsi itsensä heti Caesarin perijäksi, kostajaksi.

Caesar itse ei ollut mitään aavistanut, ja voitokkaan miehen nerokas suunnitelmattomuus osoittautui vielä hänen kuoltuansakin. Jos oletamme, että hän olisi silloin kuollut luonnollisen kuoleman, että sydänhalvaus olisi hänet pois temmannut, sama hirmuinen sekasorto olisi silloin syntynyt, kuin mikä nyt syntyi. Sillä silloinkaan ei kukaan olisi tiennyt, mistä nyt hallitseva valta olisi etsittävä. Opettavaisinta on Ciceron käyttäytyminen, joka heti kohta asettui Caesarin murhaajain puolelle. Cicero, joka kumminkin kirjoituksessaan De republica oli suositellut yksinvaltaista hallitusmuotoa, hyväksyi Caesarin tieltä raivaamisen, hän hylkäsi Iulius Caesarin. Se on: hän ja senaatin ymmärtäväiset jäsenet tahtoivat tosin monarkista valtiota, mutta tasapainossa kolme valtaa: hallitseva presidentti, ylähuone ja kansankokous. Se oli nähtävästi jo ollut Scipioiden ihanne, eikä Caesar, vaan Pompeius oli sen vuonna 52 lyhyeksi aikaa toteuttanut. Kaikki senaatinpuolueen toiveet olivat sen vuoksi kansalaissodassa kiinnittyneet Pompeiukseen. Nyt uhkasi Marcus Antonius. Kysymyksessä oli, pysyisikö valtava Marcus Antonius voittajana vai tulisiko vielä joku toinen, jonka onnistui perustaa lopullinen keisarivalta, mikä kaikki puolueet sovitti.

MARCUS ANTONIUS

Vapaan Rooman tasavallan aika on lopussa. Me tulemme nyt yksinvallan aikaan. Keisarikausi alkaa, valtavien Caesarien aikakausi, jotka, niin siveellisesti rappiolla ja jumalanjättämiä kuin he usein olivatkin, kuitenkin ympäröivät itsensä jumaluuden pyhäinkehällä: rajattomasti niinkuin kohtalo itse he tahtoivat maailmaa hallita; mutta he olivat enimmäkseen myöskin oikukkaita kuin kohtalo. Ensimäisen senlaatuisen suuren tyypin Rooma näyttää meille Marcus Antoniuksessa.