Niin köyhä kuin keisariaika sittemmin oli merkitsevistä miehistä, niin rikas heistä oli Kristuksen syntymän edellisen vuosisadan Rooma. Luokaamme vain heti Mariuksesta ja Sullasta alkaen silmäys nimiin Sertorius, Lucullus, Pompeius, Caesar, Crassus, Cato, Cicero, Brutus ja Cassius, siihen lisäksi Marcus Antonius ja Octavianus: maksaisi vaivan muotokuvata jokainen näistä. Minä rajoitun tässä jatkaessani molempiin suuriin yksinvallasta kilpaileviin: Marcus Antoniukseen ja Octavianukseen.
Antoniuksesta ei puhuta yleensä suosiollisesti; syy on lähteissä. Kuvaukset vanhalta ajalta ovat peräisin enimmältä osalta tai yksinomaan hänelle vihamielisestä puolueesta. Marcus Antoniukselle itsellensä oli samantekevää, mitä hänestä puhuttiin, eikä hän huolehtinut itsellensä elämäkerrankirjoittajaa tai menettelynsä puolustajaa.[67] Hän hallitsi Idässä, ja Rooman kynäilijät olivat hänestä kaukana: velvollisuus on ottaa tämä seikka huomioon.
Hän oli Iulius Caesarin etevin oppilas, ajoittain hänen oikea kätensä; hän oli Caesarin hengen ja hänen suunnitelmiensa varsinainen perijä; hän on ensimäkien kauhistuttava tulos Caesarin luomasta tilasta. Hänen kohtalonsa näytelmä on kuin kuningastragedia, jota ei voi nähdä järkkymättä. Sillä hänessä alkaa Roomassa ihmisten eläintämuistuttavan määrätön "antaa mennä"-elämä, ihmisten, jotka kaikkivaltiaina, kun mikään ei heitä estä, seuraavat jokaista voimakasta viettiänsä; suuripiirteisiä, väkivaltaisia, kaiken pikkumaisen vastakohtia; oman yli-inhimillisen aseman janoista pohjaannauttimista. Sullan väkivaltaisuudenkin Antonius uusii, mutta ei sammakonkylmästi kuten Sulla, ei, kuumaverisesti, elämänlämpöä uhkuen; häntä kauhistuttiin, ja häntä rakastettiin yhtäkaikki. Hänellä oli suuria, sydämetvoittavia ominaisuuksia, ja kun me katselemme häntä lopuksi hänen oman intohimonsa kukistamana ja musertamana, niin valtaa meidät puhdas traagillinen myötätunto, joka herää ainoastaan, missä on todellista suuruutta. Tämän on Shakespearekin täysin tuntenut.
Hän on syntynyt vuonna 83 ja polveutui vanhasta hyvin kunnioitettavasta perheestä. Hänen vanhempainsa kodissa vallitsi puhdas, jalo henki. Mutta hänen isänsä kuoli varhain. Se on hänen ymmärtämiseksensä hyvin tärkeätä tietää; sillä roomalaisessa kasvatuksessa oli isällä, isän vallalla, tärkein ja korvaamaton merkitys. Isäpuoli Lentulus ei menetettyä korvannut; Lentuluksen irstailut olivat maineessa. Niin Antonius sitten vallan nuorena joutui irstaaseen, likeiseen ystävyyteen nerokkaan Curion kanssa, joka laahasi häntä, herkkätuntoista ihmistä, Rooman kaikissa paheiden pesissä. Viininhöyryä ja naisennaurua! Myöskin usuttaja-demagogi Clodius, hillittömin kaikista demagogeista, sai hänet valtoihinsa. Korvia myöten veloissa hän pelastautui Kreikkaan, 25 vuoden vanhana (syksyllä vuonna 58), velkaantunut ylioppilas, ja harrastaa siellä urheilua kuin aito kreikkalainen, siihen lisäksi välttämätöntä filosofiaa ja puhetaitoa. Sillä puhetaitoakin opittiin koulumaisesti. Hänestä tuli vaikutuspuhuja, villi, niinkuin korskuva ratsu. Hän herätti julkista huomiota jo loistavilla ruumiillisilla suorituksillaan. Syyrian maaherra tekee hänet ratsuväen päälliköksi; sillä Palestiinassa on sota. Antonius se siellä juutalaiset lyö, kuningas Aristobuloksen vangiksi ottaa. Sitten oli rymäkkä Egyptissä päin, missä oli valtaistuinriitoja; roomalaiset sekaantuivat. Nuori Antonius valloittaa Pelusiumin kaupungin; vastustaja, kuningas Arkhelaos, saa surmansa. Antonius hautaa hänet loistolla, osoittautuu ylevämieliseksi ja urhoolliseksi. Siitä lähtien on hän tavallansa sidottu Egyptin kuningaskuntaan; se on se maa, jossa hänen piti kuoleman. Menestysten kruunaamana hän tulee Roomaan. Kaikkien huomio kohdistuu häneen.
Sillävälin Curio (Scribonius Curio), hänen nuoruudenystävänsä, oli luopunut Pompeiuksen puolueesta Caesarin puolelle: Caesarhan veti kaikki luopiot puoleensa. Curion välityksellä tuli Antoniuksestakin caesarilainen, ja hän otti heti osaa suuren sotapäällikön viimeisiin Gallian sotaretkiin (vuosina 52—50). Tällä oli hänen kohtalonsa määrätty. Suuriäänisesti ja rajusti hän taisteli Caesarin asian puolesta. Niin, hän oikeastaan sysäsi Caesaria eteenpäin kansalaissotaan. Antoniuksesta oli tehty kansantribuuni. Kansantribuunina hän alussa vuotta 49 oli senaatissa ja luki siellä ääneen Caesarin kirjeet, joita tahdottiin olla kuulematta. Ne olivat Caesarin vaatimukset, jotka olivat kansalaissodan valmistuksena. Keskustelun kestäessä vaati senaatti: Caesarin on päästettävä sotajoukkonsa hajalle. Heti Marcus Antonius esittää osuvan vastavaatimuksen, että Pompeius tekisi saman. Suuri suuttumus. Antonius heitetään salista ulos: väkivallanteko tribuunille, jonka hän tahallansa oli aiheuttanut. Orjaksi pukeutuneena hän vuokrakärryissä pakenee Caesarin luo Rubico joelle, mielenosoituksellisesti, kuin olisi tahdottu surmata hänet. Tämän Caesar otti viimeiseksi aiheekseen todella alkaakseen taistelun. Antonius ikäänkuin sysäsi venheen, jossa Caesar etsi kohtaloansa, virranvuolteeseen, joka sen edelleen tempasi.
Pompeius, vastustaja, lähtee Epeirokseen; Caesar itse kiiruhtaa ensin Espanjaan. Antoniukselle Caesar antaa siksi aikaa ylipäällikkyyden Roomassa ja Italiassa. Jo silloin Antonius oli toinen; jo silloin hän tunsi olevansa lähinnä suurin valtakunnassa. Hän oli nyt 34 vuoden vanha: ihana, valtava vartalo, jalo ja hyvinmuodostunut, säteilevän leikkisä, jos hän ei ollut vihoissaan, leveä otsa, kotkannenä. Taiteilijat, jotka mielellänsä häntä kuvasivat, vertasivat häntä senvuoksi Herkuleeseen, ja aluksi hän piti myöskin partaa, vaikka se oli muodille isku vasten kasvoja; sillä hän tahtoi olla Herkuleen näköinen. Jos Caesar oli johtanut sukunsa Venuksesta, niin Antonius vakuutti, Caesarin hyväoppisena oppilaana, polveutuvansa Herkuleesta. Senvuoksi hän myöskin mielellänsä kulki Herkuleen tapaan karkeassa puvussa, lyhyessä ihotakissa, joka ulottui vain reisille ja jätti polvet paljaiksi, kupeella miekka, karkea, jäykkä viitta hartioilla. Mutta Herkules oli ihanneolentona myöskin juomaveikko, aika viikari ja hilpeä toveri, kepposten tekijä, kerskuja, meluisa ja naurava; tätäkin Antonius osasi, kilisteli alhaisten sotamiesten kanssa avoimella kadulla, asettui sotamiesten pöytään ja söi ja nieli; oikea maalaissotamies. Eikä rakkausasioissakaan suinkaan leikin pilaaja; hän auttoi mielellään niissä toisia ja oli vain hyvillään, jos häntä itseänsä kiusoteltiin jollakin huonolla naikkosella. Lisäksi hän oli suorastaan mielettömän antelias; hänellä oli käsi auki. Näin oli koko hänen elämänsä ajan. Erästä ystäväänsä hän tahtoo auttaa miljoonalla sestertillä; hänen kassanhoitajansa lukee rahat pöytään. Antonius on olevinansa, kuin hän ei koskaan olisi nähnyt rahaläjää ja huudahtaa: "Noin vähäkö se on? Tuonko pitäisi olla miljoona? Sitten anna hänelle kaksi kertaa niin paljon."
Mutta kansalaissota kutsui häntä Epeirokseen, Makedoniaan. Tähän saakka
Labienus oli ollut Caesarin suurin alapäällikkö. Labienus oli mennyt
Pompeiuksen puolelle. Caesar näki nyt tarvitsevansa Antoniuksen apua.
Haluttaisi tietää, mitä Caesar ilman häntä olisi saanut aikaan?
Ensiksi oli saatava joukot yli Adrianmeren, jota Pompeiuksen armada hallitsi. Caesarilla ei ollut sotalaivoja. Antonius uskalsi suorittaa joukkojen kuljetuksen pienissä aluksissa keskellä hirmuista myrskyä, vihollisen laivaston näkyvissä: suurenmoinen saavutus. Hänen pähkinänkuorensa olivat jonkin aikaa myrskyltä turvassa rannikolla; sillä aikaa tapahtui, että vihollisen sotakaleerit kaatuivat kumoon, ja Antonius tuli paikalle ja ryösti hylyt. Sitten jouduttiin käsikähmään Pompeiuksen itsensä kanssa. Monissa otteluissa, myöskin Pharsaloksen taistelussa, oli Antonius voittajana Caesarin rinnalla.
Niinpä, kun Pompeius oli kuollut, kun Caesar Egyptissä vietti aikaansa monissa riemuissa Kleopatran kanssa, siellä lopuksi hengestänsä taistellakseen (48—47), Caesar uskoi toistamiseen Antoniukselle Rooman ja Italian hallinnon. Caesar oli nyt diktaattori, valtiotahdon ainoa haltija, Antonius oli hänen sijaisensa, milloin hän oli poissa (magister equitum).
Silloin hänessä kuohahti. Ajateltakoon: oli Rooman yksinvallan ensimäinen vuosi, 48—47, ja yksinvaltias Caesar itse oli kaukana; Antonius oli Rooman varakuningas. Hän ikäänkuin ilosta hypähti. Caesarkinhan eli nyt kevytmielisesti; niinpä myöskin hänen nuori sijaisensa Roomassa toimeenpani orgioita, joita ei annettu hänelle anteeksi, Ensiksi verinen taistelu Forumilla, syrjäyttääkseen poliittisen vastustajan, Dolabellan. Muutoin: kuten muuten rekryyttiensä kanssa hän nyt hauskasti kallistelee maljaa ilveilijäin, nuorallatanssijain ja halvan näyttämöväen kanssa, on mukana heidän sangen kysymyksenalaisissa häissänsä, juo välistä itsensä niin täyteen, että hän Forumilla ylenantaa juuri kuin hänen pitäisi puhua, mitä hänelle ei koskaan anteeksi annettu. Keskelle katua hän pystyttää huvittelutelttansa, kulkee halki ahtaan Rooman, missä muutoin jokainen liikkuu jalkaisin, leijonavaljakolla, majoittaa huonoja ilotyttöjä ylhäisten naisten luo. Kaikkea tätä pahantahtoinen Fama kertoo. Kuka tietää, miten paljon siinä on liioittelua? Mutta hänen rakastettunsa nimi oli Kytheris: varmaan komea ihminen. Hän oli ensimäinen näyttämösuuruus, ajan hienoin näyttelijätär, nainen, josta juuri silloin Rooman arvossapidetyin runoilija lauloi sarjan rakkauden elegioita. Antonius, vaikkakin naimisissa, näyttäytyi hänen kanssansa julkisesti, ja seurauksena oli, että Kytheristä kunnioitettiin kuin kuningatarta; kun hän hienossa kantotuolissaan kulki läpi kaupungin, oli hänellä seurue suurempi kuin Antoniuksen äidillä.