Silloin Caesar muutamiksi lyhyiksi viikoiksi tuli Roomaan ja osoitti suurelle suosikillensa kerrankin tyytymättömyyttänsä. Vaikkakin Antoniuksella nyt oli täysi oikeus tulla konsuliksi, Caesar antoi konsulinviran hänen sijastansa vanhemmalle kannattajallensa (Aemilius) Lepidukselle. Mutta Antonius ei ollut siitä niin millänsäkään ja osoittautui rohkeaksi ja jäykkäniskaiseksi. Kuolleen suuren Pompeiuksen palatsin ja tilat irtaimistoineen Caesar takavarikoitsi ja möi huutokaupalla. Antonius esiintyi ostajana, ja kun hän oli kaiken ottanut haltuunsa, hän kieltäytyi maksamasta. Caesar antoi sen hänelle jäädä. Antoniuksella oli saalis käsissään. Mutta sitten, kun Caesar toistamiseen oli poissa Roomasta, tapahtui suuria. Antonius oli tähän saakka ottanut avioliiton keveältä kannalta; nyt hän nai mahtavan persoonallisuuden, Rooman historian ensimäisen ruhtinattaren, Fulvian, ja hän joutui täydellisesti tämän valtaan. Kuriton mies oli vihdoinkin löytänyt jonkun, joka piti häntä kurissa ja ajatteli hänen puolestansa. Puhutaan aina vain tämän Fulvian kovista ominaisuuksista, hänen komennushalustansa, mutta hänen on täytynyt olla myöskin kaunis, lumoavainen. Roomattaret ovat nytkin vielä välistä kuin enkeleitä, ja piru on pohjalla. Fulvia oli, kuten Antoniuskin, jo kaksi kertaa ollut naimisissa, toisen kerran kansanjohtaja Clodiuksen kanssa, joka oli kuollut noin kuusi vuotta aikaisemmin ja jonka kuolemaa hän oli itkenyt täysiverisen italialaisnaisen intohimolla. Hän oli yhäkin vielä nuori, noin 29 vuoden vanha, ja hän rakasti nyt mahtavaa Antoniusta rakkaudella, joka sai tulensa kunnianhimosta. Hän tahtoi nähdä hänet suurena, kaikkien yläpuolella. Miellyttävä on näytös, missä meille kerrotaan Antoniuksen odottamaton paluu eräältä matkalta. Vanha tapa oli, että matkalla olevat roomalaiset aviomiehet päivää ennen lähettivät sanansaattajan ilmoittamaan vaimolle heidän kotiintulostansa. Aina kepposiin halukas Antonius ajatteli tällä kertaa tehdä toisin. Hän piti naamiaisista, pukeutui palvelijaksi, tuli sitten yöllä taloonsa ja ilmoittautui seuraavana päivänä: hänellä oli Fulvialle annettavana kirje Antoniukselta. Liikutettuna tämä kysyy: "Elääkö Antonius!" Mies vaikenee ja ojentaa vain kirjeen hänelle. Kun hän murtaa sinetin ja alkaa lukea, Antonius yllättää hänet suudelmilla. Kelle ei olisi ilo nähdä rakastunutta miestä? Sellainen hän oli; hänestä kerrottiin paljon senlaatuista.
Minun mielestäni Antoniuksessa on jotakin germaanin tapaista; hän oli sellainen, jollaisiksi meille kuvaillaan keskiajan villejä saksalaisia urhoja ja herttuoita: viinistä hehkuva, hullun hurja, ja kuitenkin voitokas ja täydellinen sankari; järki kirkas, mutta mies vaikuttavain naisten ohjattavissa kuin lapsi. Onnekseen hän nyt joutui Fulvian käsiin, hänen onnettomuudeksensa vallitsi häntä myöhemmin Kleopatra.
Kun Caesar vuonna 45 palasi Espanjasta, hän oli Antoniukseen, joka tuli häntä vastaan, täysin tyytyväinen ja aivan leppynyt (tästä oli Antoniuksen kiitettävä Fulviaansa), antoi hänelle kunniasijan vaunuissansa ja teki hänet konsuliksi, virkatoveriksensa konsulinvirassa vuodeksi 44. Mutta kun erimielisyyttä syntyi — asia koski kunnianosoitusta Dolabellalle —, niin Caesar se myöntyä sai; Antonius asettui mitä rohkeimmin häntä vastustamaan. Millaiseksi olisi molempain miesten suhde vastaisuudessa kehittynyt? Silloin kaatuu Caesar salamurhan uhrina senaattorien tikariniskuista. Oli tahdottu Caesarin mukana murhata Antoniuskin. Mutta hänet säästettiin. Rooma oli jähmettyneenä. Maailmanhistoria pidätti hengitystänsä kauhusta. Peljättiin salaliittolaisia. Mitä he nyt aikoivat? Mitä he tekisivät? Antonius ensiksi piiloutui. Mutta sitten hän nousi pystyyn ja ympäröi itsensä arabialaisella henkivartiojoukolla. Rooma oli hänet säästänyt: sen piti nyt saada hallitsijansa. Ja näytelmän toinen näytös alkoi.
Viehättävää ja ihailtavaa on nähdä, miten Antonius, joka nyt oli ainoa vuoden 44 konsuli, käytti hyväksensä tavatonta, vastinettansa kaipaavaa uutta tilannetta. Maailma pyöri pyörteessä. Hän oli tyven kohta pyörteessä. Mutta heti huomaa: Fulvia on hänen takanansa. Fulvia oli rautainen kylkiluu hänen olentonsa painavassa, mutta horjuvassa rakenteessa. — Salaliittolaiset ovat peloissansa, majailevat ylhäällä Capitoliumilla, eivät uskalla tulla koteihinsa. Mutta alhaalla Forumilla kuohuu kamalasti. Kansa yhtyy joukkioiksi. Myöskin sotamiehiä, Caesarin veteraaneja, virtaa joukoittain kaupunkiin. Antonius luovii aluksi. Brutuksen ja Cassiuksen hän pyytää kohteliaasti aterialle, kutsuu sitten senaatin kokoon, tekee senaatinpuolueelle sen myönnytyksen, että Caesarin murhaajille ei tapahtuisi mitään pahaa (tätä sanottiin yleiseksi anteeksiannoksi), mutta sai samalla kertaa päätökseksi, että kaikki Caesarin säännökset pysyivät voimassa, eivätkä ainoastaan ne, vaan myöskin kaikki säädökset, mitä vielä Caesarin jälkeenjääneissä papereissa tavattaisiin. Se oli mestaritemppu. Sillä Caesarin leski Calpurnia jätti hänelle kaiken jälkeen jäämän; niin, myöskin Caesarin omaisuuden rahaisessa rahassa, noin 15 miljoonaa Suomen markkaa, Antonius otti toistaiseksi itselleen, aivan kuin hän olisi Caesarin perillinen. Sitten hän toimeenpani aivan mielivaltaisesti koko joukon järjestelyjä, antoi esim. Sisilian asukkaille Rooman kaupunkilaisen kansalaisoikeudet, josta kiitokseksi sisilialaisten täytyi hänelle aimo lailla maksaa, ja väitti joka kerran, että niin oli määrätty Caesarin papereissa. Ei kukaan voinut sitä tarkastaa. Fulvia piti huolen, missä tarvittiin, todistuskappalten väärentämisestä.
Mutta samalla Antonius alkoi varovaisesti luoda salaliittolaisille vihamielistä mielialaa. Heti alussa hän julkaisi Caesarin testamentin. Mutta testamentissa oli ensimäisenä lahjoitusmääräyksenä suunnaton rahalahja Rooman kaupunkiväestölle (300 sestertiä mieheen), sitten Caesar oli siellä perillisenänsä muistanut myöskin erästä murhaajaansa, ja muita salaliittolaisia oli testamentissa muulla tavoin kunnioitettu. Niin Caesar oli rakastanut niitä, jotka hänet surmasivat! Suuttumuksen huuto kohosi yleisöstä. Ja nyt asetettiin paareille valtiaan ruumis. Forum oli näytelmän näyttämönä. Lukemattomia veteraaneja tunkeutui paikalle. Jo pysähtyi ruumissaatto, joka liikkui hitaasti, puhujalavan edustalle. Siellä Antonius piti ruumispuheen mitä ovelimmin;[68] ei julkisesti kiihoittavaan sävyyn, ei! Hän luki ainoastaan julki kunniapäätöksen, jonka senaatti kerran itse oli julaissut täynnä kunnioituksen vakuutuksia kuolleelle. Hän heitti vain kipinän, ja jo leimahti kiihkon liekki kirkkaana ilmoille. Itsellensä Forumille pinotaan nopeasti polttolava pöydistä ja penkeistä — otettiin mitä eteen sattui; sen päälle asetetaan kuollut. Liekit leimahtavat. Savuun ja räiskinään sekaantuu väkijoukon ulvonta. Sotamiehet heittävät, kuolleen kunniaksi, aseensa rovioon, siviili-ihmiset viittojansa. Mutta sitten puhkesi meteli, alkoi ajojahti. Hyökätään murhaajien taloihin. Vaivoin Antoniuksen onnistui torjua pahin. Mutta kapina, kadun hirmuvalta, kesti viikkomääriä eikä loppunut. Silloin salaliittolaiset pakenivat, poistuivat myöskin muut ylhäiset Roomasta. Antonius näki olevansa yksin kaupungissa. Hänellä oli kaikki valta käsissänsä. Valtiotoimien paino oli hänet tukahduttaa; mutta hänessä vakiintui suunnitelma tulla myöskin Caesarin perijäksi, ei yksin hänen kostajaksensa.
Silloin nousi odottamaton este. Caesar, jolla ei ollut laillisia lapsia, oli testamenttinsa lisäkirjassa ottanut ottopojaksensa sisarensa tyttärenpojan Octaviuksen, ja tämä poika Octavius ilmestyi nyt yhtäkkiä Roomaan. Hän oli vasta 19-vuotias ja tuli opintomatkoilta Apollonian kaupungista. Siinä oli siis Caesarin perillinen! Antonius kohteli häntä aluksi ylpeästi, raa'astikin; tuollaisia nuoria miehiä pitää peljästyttää! Mutta tämä Octavius, joka nyt nimitti itseänsä Caesar Octavianukseksi, sai heti kannatusta kansalta, niin, värväsipä hän joukkoja, sotilaita. Äkkiä esiintyi kolme valtaa toistensa rinnalla: täällä Antonius, tuolla Octavianus, molempien välillä senaatti, joka juuri nyt jälleen päätänsä nosti ja jota Cicero, 62-vuotias Cicero, Caesarin murhaajain ystävä, nyt johti. Senaatillakin oli joukkoja käytettävissänsä. Galliassa, s.o. Pohjois-Italiassa, oli senaattorilla ja Caesarin-murhaajalla Decimus Brutuksella sotajoukko koossa Modenan luona. Antonius lähtee liikkeelle karkoittaakseen tämän Decimus Brutuksen Galliasta; sillä kellä tämä Gallia on hallussaan, hän hallitsee Italiaa. Mutta Octavianuskin rientää sinne; hän esitti toistaiseksi Ciceron nuorta ihailijaa ja teki sopimuksen senaatinpuolueen kanssa. Niin Antonius joutui puserruksiin kahden vastustajan väliin. Mutta aluksi välttävät kaikki kolme taistelua; jokainen pelkää ratkaisua — kunnes senaatin armeija kumminkin ryhtyy hyökkäämään ja Antonius joutuu Modenan luona alakynteen: alussa vuotta 43. Hänen legioonansa ovat liian heikkoja; pelastaakseen ne hän murtautuu Apenniinien vaikeakulkuisista solista Genovaan: se oli kauhea marssi aivan autioitten seutujen halki; muonavaroja puuttuu; hänen täytyy sotajoukkoineen elättää itseänsä metsän juurilla, niin, kuten hirvi, kun sillä on nälkä, puunkuorella.
Silloin tulee Provencesta, Etelä-Ranskasta, Lepidus muassaan muutamia legioonia. Tämäkin Lepidus oli ollut Caesarin uskottuja, ja Antonius itse oli silloin tällöin osoittamallansa ystävyydellä saanut hänet kiitollisuuden velkaan. Mitä tapahtuisi nyt! Osoittautuisiko Lepidus ystäväksi vai viholliseksi? Antonius, sotapäällikkö, astuu Lepiduksen leirin vallitukselle, parta villiytyneenä ja tukka vanukkeissa, tummassa surupuvussa, aavemainen näky, ja huutaa Lepiduksen sotajoukkoa kostamaan Caesarin puolesta. Lepidus empii; hän antaa torvensoittajien toitottaa merkinantoja estääkseen Antoniuksen puhetta kuulumasta. Mutta sotilasten sydän on jo syttynyt. Seuraavana aamuna aikoo Antonius hyökätä leirin kimppuun; mutta sotilaat antautuvat hänelle itsestään; hän tapaa Lepiduksen teltassansa nukkumassa, osoittaa hänelle kaikkea kunniaa, nimittää häntä "rakkaaksi pikku isäksi", ja Lepidus on nyt hänen liittolaisensa. Mitä tekisi nyt nuori Octavianus! Pysyisikö hän, Caesarin ottopoika, yhäkin liitossaan Ciceron kanssa ja taistelisi Antoniusta ja Lepidusta vastaan senaatin puolesta, joka oli murhannut Caesarin! Mahdotonta.
Niin tapahtui mitä kohtalokkain käänne. Antonius, Lepidus ja Octavianus liittävät sotajoukkonsa yhteen ja tekevät kolmiliiton, kauheudestaan kuulun toisen triumviraatin vuonna 43, tarkoituksenansa antaa valtiolle uusi hallitusmuoto. Eräällä pienellä joen saarella Pohjois-Italiassa miehet yhtyvät; Antonius ja Octavianus mittelevät toisiansa epäluuloisin katsein ja tutkivat ensin molemmin puolin toinen toisensa, olisiko toisella salaisesti pistinpuukko mukanansa, ennenkuin he alkavat ne salaiset neuvottelut, joiden sanamuotoa ei koskaan ole ilmoitettu.
Näille kolmelle oli nyt lastenleikkiä vallata Rooma. Mutta se ei ollut kylliksi. Sillä Marcus Brutus ja Cassius, molemmat salaliittolaisten tärkeimmät miehet, olivat nyt Idässä, Aasiassa ja Makedoniassa, vahvoine sotajoukkolaumoineen ja tukkivat kaiken rahan tulon. Sillä Italia oli rahasta köyhä, ja vuosittain virtasi sinne muutoin Rooman valtion tuloja Aasiasta. Nyt ne jäivät tulematta. Brutus otti ne. Miten kolme triumviriä maksaisivat sotajoukkonsa? Pelkästä Caesar-innostuksesta eivät sotamiehet tulleet kylläisiksi. Valtiokassa oli tyhjä. Joka tapauksessa oli hankittava rahaa, rahaa.
Niin kohtasivat Roomaa kauheat proskriptsionit. Tartuttiin rikasten kurkkuun. Sullan verilöyly uudistui nyt. Antoniusko vai Octavianus tämän ensin pani alulle, on epätietoista: minä uskon pirullisen ajatuksen parhaiten Octavianuksen keksimäksi. Omaisuus tahdottiin ottaa takavarikkoon ja senvuoksi teurastettiin omistajat, 120 senaattoria, 3,000 rikasta ritaria: suuri maaomaisuus ja suuri rahapääoma. Uhrien nimet ilmoitettiin edeltäpäin. Syntyi kauhea ihmismetsästys koko maassa. Samalla kertaa jätettiin kahdeksantoista italialaista kaupunkia sotamiesten ryöstettäväksi. Cicero, joka lyhyen ajan oli ohjannut valtiota, oli ensimäinen uhri. Hän oli karkein häväistyspuhein Marcus Antoniusta suominut, niin, lokaakin heittänyt: nyt hakattiin häneltä, kun hän kantotuolissa pakeni, pää ja molemmat kädet; pää kulki kädestä käteen ja sen täytyi lopuksi olla näytteillä puhujalavalla.