Oli älytty, että ilman sellaista väkivallantekoa ei pysyvää yksinvaltaa voisi olla. Caesar oli laiminlyönyt sen; nyt se oli suoritettu: hirmuinen suonenisku. Senaatti oli ainaiseksi murrettu. Aliupseerit, kiertelevät sotamiehet ostivat huutokaupoissa nyt pilkkahinnasta vanhain herrassukujen palatseja ja maatiloja, jotka kerran olivat olleet vanhan aatelin käsissä. Kaikki omistussuhteet muuttuivat maassa. Ajateltakoon, että Preussissa 120 ylhäistä Itä-Elben maanomistajaa ja Berlinissä ja Frankfurtissa 3,000 suurta rahamiestä yhtenä viikkona lyötäisiin kuoliaaksi, ja heidän omaisuutensa takavarikoitaisiin, niin käsittää sen taloudellisen mullistuksen, joka silloin kaikissa yhteiskuntakerroksissa tapahtui. Mutta saalis ei vieläkään ollut kylliksi triumvireille. He ryöstivät myöskin temppelin rahavarat, he määräsivät uusia veroja, myöskin veron rikkaiden naisten myötäjäisistä. Sellainen oli ennenkuulumatonta, ja voimme kuvitella, millainen jono arvoisia tyrmistyneitä perheenemäntiä virtasi Fulvian luo pyytämään verovapautusta. Sillä tiettiin, että Fulvia oli mahtava.
Kuka oli herättänyt villipedon Antoniuksessa? Octavianusko? Vai Fulvia? Vai vallan poikkeukselliset olosuhteet? Luonteeltaan hän muuten ei ollut verenhimoinen. Hän ei ole muutoin koskaan murhannut rikastuttaakseen itseänsä.
Ja nyt hän nousi, seuraavana vuonna, 42, suurimpaan tekoonsa, todellakin kostamaan Caesarin puolesta. Octavianus osoittautui heikoksi ja epävarmaksi ja aivan kuin kääpiöksi hänen rinnallaan. Antonius etsi kahdellakymmenellä legioonalla käsiinsä Caesarin murhaajia Brutusta ja Cassiusta, ja hän löysi heidät Makedoniassa, Philippoin luona. Kahdessa suuressa taistelussa hän on heidät siellä maahan paiskannut osoittaen strategista nerokkaisuutta, joka oli Caesarin veroista. Brutus ja Cassius heittäytyivät miekkaansa. Tasavalta oli ainaiseksi lopussa. Mutta voitettuja kohtaan Antonius osoittautui sääliväiseksi ja inhimilliseksi. Brutuksen ruumiin yli hän levitti oman kallisarvoisen purppuraviittansa ja käski erään alaisistansa haudata hänet ruhtinaallisesti; kun palvelija varasti hautajaiskuluista rikastuakseen, hän mestautti tämän. Mutta sitten hän jakoi maailman, antoi Lepidukselle Afrikan, Octavianus sai Italian takamaineen; itsellensä hän pidätti rikkaan Idän; sillä Itä oli oikeastansa vasta maailma: Vähä Aasia, Syyria ja Egypti. Valtakunnan ensimäinen jako. Jakoa piti Antonius lopullisena; hän ei ole koskaan pyrkinyt koko Rooman valtakuntaa yksin hallitsemaan. Puuttui vain, että Antonius perusti itsellensä pääkaupunginkin Itään, että hän ympäröi siellä itsensä uudella senaatilla. Mutta mitä varten järjestää senaattia! Neuvonantajaystäväin kokous oli hänelle kylliksi.
Ja tällä alkaa Antonius-murhenäytelmän kolmas näytös. Octavianus saisi vaivautua köyhtyneen Italian huolenpidossa ja ratkaista vaikean tehtävän antaa maata ja tyydyttää tuhannet palveluksensa suorittaneet sotilaat, jotka sinne virtasivat. Antonius asetti itsellensä paljoa suuremman tehtävän ja piti siinäkin itseänsä Caesarin perillisenä. Caesarin oli kuolema estänyt käymästä suurta sotaa Persiaa vastaan, parthialaisia vastaan, jota hän jo varusteli. Antonius otti nyt tämän sodan osallensa. Senvuoksi Antonius oli pidättänyt itsellensä oikeuden saada Italiastakin ottaa uusia joukkoja. Mutta asialla ei pidetty kiirettä. Kolmen niin ponnistuksia kysyneen, ratkaisevista tapahtumista rikkaan vuoden jälkeen neljäkymmenvuotias mies ajatteli ensin hiukan levähtää ja ennen kaikkea koota rahaa. Sillä hänenkin kassansa oli aina tyhjä, ja sotamiehet huusivat palkkaa. Sotajoukko oli yhä kasvanut, palkkasoturien vaatimukset tulleet yhäkin rohkeammiksi.
Ensiksi hän hiukan nautti elämästä vanhassa Kreikassa, koetti klassillista sivistystänsä hiukan virkistää (hän ei ollut tähän asti koskaan siihen aikaa ottanut), puhutteli klassillisia filologeja, katseli vanhoja temppeleitä ja raatihuoneita ja huvitteli tämän ohessa ylioppilasmaiseen tapaansa. Sitten hän meni Aasiaan, kantoi korkean sotaveron, antoi kuningasten itseänsä kestitä ja otti lahjoja ja alkoi hiukan esittää sulttaania, johon itämaat olivat tottuneet. Siten hän on ajan kuluessa muutellut Idän karttaa aikalailla, on asettanut vasallikuninkaita sinne, missä tähän saakka oli ollut tasavaltoja. Antonius se teki Herodeksen juutalaisten kuninkaaksi. Sillä aikaa hänen ympäristönsä ryöväsi ja varasti hirmuisesti; hän ei huomannut sitä; hän oli liian vähän epäluuloinen. Mutta jos hän sai tietoonsa sellaisen skandaalin, hän sekaantui asiaan rangaistuksin.
Mutta Rooman valtakunnan vasalleihin kuului nyt myöskin Kleopatra ja Egyptin maa. Antonius pyysi Kleopatraa tulemaan hänen luoksensa Tarsokseen Vähään Aasiaan. Kenties hän tuli omasta halustansakin. Joka tapauksessa Antonius tahtoi häneltä rahaa parthialaissotaansa varten. Mutta Kleopatra antoi enemmän kuin rahaa. Ja niin alkaa n.s. Kleopatra-romaani.
Antonius, joka muutoin oli menettänyt paljon kauneuttansa (hän oli tullut melko lihavaksi), antoi aasialaisten silloin palvella itseänsä Dionysos jumalana. Kleopatra tiesi tämän. Meistä se kuulostaa nyt kuin lapselliselta leikinteolta; mutta itämaalaisten tulinen mielikuvitus otti sellaiset jumalanaamioitukset vakavasti. He uskoivat, että erinomaisissa ihmisissä ja vallanpitäjissä, kuten Aleksanteri suuressa, todellakin esiintyy yli-ihminen, jumala, ja Antoniuksen mielikuvitus sai tästä tartunnan. Hänet nähtiin siis viiniköynnösseppele päässä, pehmeissä kreikkalaisissa vaateverhoissa. Tämän Dionysoksen luo nyt tuli Kleopatra kultaisella laivallansa, Venus jumalattareksi pukeutuneena, siivekkäitten poikien balettikuoron ympäröimänä. Lumo vaikutti. Ei ollut vielä käsissä talvi (vuoden 42—41), kun Antonius jo oli hänen luonansa Aleksandreiassa. Ei Dionysoksena, ei, hän oli yhä vielä Herkules, ja Herkules oli nyt löytänyt Omphalensa. Mutta tässäkin hän oli Caesarin perillinen; sillä Caesarkin oli rakastanut tätä Kleopatraa. Tämä oli sillävälin tullut 28 vuoden vanhaksi: mutta kauniiden, hyvin sivistyneiden naisten ikävuosia ei lasketa. Hän oli vanginnut Antoniuksen. Mutta aluksi oli tämä vielä käskijänä. Hän luuli voivansa täydellisesti vallita kuningatarta ja käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa.
Vasta kuin talvi on ohi, hän kuulee, mitä Italiassa on tapahtunut. Fulvia, hänen harras puolisonsa ja hänen veljensä Lucius Antonius ovat siellä nousseet aseisiin Octavianusta vastaan. Fulvia itse nähtiin ase kädessä. Kunnianhimoinen nainen halveksi Octavianusta; hän tahtoi, että Antonius, hänen uskoton puolisonsa, olisi myöskin Italiassa kanssahallitsijana. Mutta tuloksena oli, että Fulvian täytyy paeta. Hän pakenee Kreikkaan, sairastuu ja kuolee (vuonna 40). Tämän jälkeen Antoniuksen vaikutus Italiassa laski valtavasti. Alkaisiko hän nyt senvuoksi kansalaissodan, taistelun Octavianusta vastaan? Mutta sotamiehet puolestaan eivät tahdo sotaa; he pakoittivat valtiaat rauhaan, ja Antonius antaa suostutella itsensä maailmanrauhan turvaamiseksi naimaan Octavianuksen sisaren, jalon Octavian. Tämä tapahtui Roomassa. Octavia oli Rooman suloisimpia, sielukkaimpia naisia. Hän rakasti uutta puolisoansa Antoniusta todellakin eheänä ihmisenä, joka tämä olikin, ja suurimpana silloin elävistä roomalaisista. Ja todellakin, Antoniuskin unhoitti Kleopatran. Hän siirsi hovinpitonsa Octavian kanssa vuoden 39—38 talveksi Atheenaan; se oli kauniiden hetkien ja henkisten herätteiden aikaa. Mutta atheenalaisparkojen täytyi maksaa. He juhlivat häntä kaupunkinsa jumalattaren Athenen puolisona, ja hän käytti tätä kurjaa imartelua hyväksensä ja vaati jumalattaren myötäjäisinä tuhat talenttia hänen temppeliaarteestansa. Kun vuonna 37 uutta eripuraisuutta syntyy Octavianuksen kanssa, niin Octavia se saa veljensä taivutetuksi rauhaan ja sovintoon. Nuo erimielisyydet koskivat Sextus Pompeiuksen, Pompeius Magnuksen pojan ahdistamista, joka silloin hallitsi Sisiliassa merirosvokuninkaana ja jonka hyökkäyksille Octavianus oli alttiina.
Mutta Antonius palkitsi Octaviaa huonosti. Vihdoinkin, vuonna 36, hän varustautuu parthialaissotaan, joka oli vaikeampi kuin kaikki, mihin Rooma konsanaan oli ryhtynyt. Se oli hänen elämänsä suuri tehtävä. Siihen hän tarvitsee Egyptin apua ja ottaa suuren, kauan punnitun askeleen: nai Kleopatran. Kleopatra oli avioliittoa jo kauan tahtonut. Oikeudellisesti oli tämä avioliitto pätevä vain Egyptissä, ei Roomassa. Roomalle oli Antonius siis edelleenkin Octavian aviopuoliso.
Oliko se vain aistillista rakkaudenhuumausta? Varmasti ei. Antoniuksella oli tarkoituksensa. Hänhän tarvitsi suunnattomia rahalähteitä laajaa valtakuntaansa varten, ja ainoastaan Egyptin valtiorahasto, jota ahnas Rooma ei vielä ollut puhtaaksi ryöstänyt, voi ne hänelle vielä tarjota. Mutta Kleopatran tarkoituksena oli Antonius välikappaleenansa pelastaa Egyptin itsenäisyys Italiaa ja Roomaa vastaan. Antonius karttoi vielä virallista nimeä Egyptin kuningas. Mutta hän oli kuningas de facto ja sellaisena hän on Egyptiä suurentanut Jopa roomalaisten provinssienkin kustannuksella, liittänyt Egyptiin Kyproksen, Phoinikian ja vielä muitakin maa-alueita.