Silloin tuli ratkaiseva kohtalonisku. Vuoden 36 parthialaissota epäonnistui. Yrityshän oli kuulumattoman suuri, tunkeutua Persiaan saakka; olen varma, että Caesarkin olisi siinä epäonnistunut; sillä ei kenellekään roomalaiselle vallanpitäjälle valloitus ole koskaan onnistunut noissa maan äärissä. Se riippui muonituksen järjestämisen vaikeudesta, ilmanalan vaarallisuudesta. Tuo kuuma maa on arojen panssaroima. Vasta nykyaikaiset rautatiet tekevät Persian voittamisen meidän päivinämme Venäjälle ja Englannille mahdolliseksi. Keisari Traianuksellakin oli siellä vain näennäistä menestystä; hän kuoli taistelun kestäessä, kun varsinainen vastarinta juuri alkoi. Antoniuksen valmistukset olivat suurenmoisia; hän laahasi piiritys- ja tykistölaitteita 300 vaunulla mukanansa halki vuoriston; ja kenties hän olisi kaikesta huolimatta saavuttanut suuren menestyksen, jollei vaarallisella hetkellä Armeenian kuningas olisi petollisesti hänestä luopunut. Myöhään syksyllä tapahtui mallikelpoisesti johdettu paluuretki; mutta häviöt olivat hyvin suuret. Mitä hyödytti, että hänen sotamiehensä kaikesta huolimatta häntä rakastivat ja kunnioittivat ja lohduttivat häntä hänen masennuksissa ollessaan kuin hyvää toveria.[69] Maailmassa oli epäonnistumisen tekemä vaikutus epäsuotuisa. Octavianuksen arvo kohosi yhtäkkiä mahtavan korkealle; ennen kaikkea tästä lähtien Kleopatra alkoi täydellisesti hallita Antoniusta. Hänen kirkas loisteensa alkoi verkalleen himmetä.
Egyptin ilmasto vaikutti lamauttavasti häneen kuten niin moneen; hänen luonteensa vaati myöskin huvitusta; hän ikäänkuin tarvitsi aina hyvää säätä; ja Kleopatra huolehti siitä. Hän ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta käärmemäisen kietova, hekumallisen viettelevä olemukseltaan;, hänen kirkas älykkäisyytensä, kuvaamattoman hienostunut kultuuri ja sulo hänen seurustelutavoissaan teki hänet, niin täytyy meidän luulla, niin voitokkaaksi ja voittamattomaksi. Hän pelasi noppapeliä, niin kerrotaan, hän metsästi Antoniuksen kanssa, kuljeskeli öisin palvelijapojan puvussa hänen mukanansa, kun hän hiukan leikitteli väen kanssa; ja kansalla oli hauskaa myös. Hän kalasti myös mielellään. Kerran Kleopatra leikillänsä kutsui paljon ihmisiä kalastusta katsomaan, ja kun Antonius heittää siiman veteen, hän kiinnityttää sukeltajalla koukkuun palan savustettua tonnikalaa. Antonius vetää ylös: tavaton naurunräjähdys. Mutta Kleopatra huudahtaa: "Jätä sinä, oi Antonius, kalastaminen meidän ranta-asukkaillemme; sinun asiasi on onkia kaupunkeja ja kuningaskuntia." Roomalaisten mielestä hän oli liian kohtelias tälle kuningattarelle. Kun Antonius antoi rahaa sotilailleen, hän sanoi, että raha tulee Kleopatralta. Aterioitaessa hänen oli tapana vieraiden läsnäollessa nousta ylös ja hieroa vähän Kleopatran jalkoja, koska tämä piti siitä. Myöskin pöydän ylellisyyttä, minkä siellä piti vallita, roomalaiset moittivat. Mutta he erehtyivät. Kerran me saamme silmäyksen sikäläiseen hovikeittiöön; eräs Kleopatran kokki on ollut kielittelijänä. Ainoastaan kaksitoista henkilöä oli syömässä. Heitä varten paistettiin yhtenä päivänä kahdeksan villisikaa. Miksi niin monta? Vain siksi, että Antonius alituisesti vaihteli aterioimisaikaansa ja kuitenkin täytyi aina jotakin olla valmiiksi paistettuna. Mutta ainoastaan villisikaa: mikä yksinkertaisuus! Roomalaisten olisi pitänyt kysyä Lucullukseltansa, mitä ylellisyys on. Tässä ei saa sitten unohtaa tuota kuuluisaa helmeäkään, jonka Kleopatra muka oli liuottanut viiniin, juodakseen sen Antoniuksen menestykseksi. Mutta luonnontieteemme on osoittanut, että tämä tapaus oli luonnonopillisesti mahdoton.[70] Niin varmaan kuin tämä kertomus perustuu pelkästään pahansuovain aikalaisten keksintöön, niin varovasti meidän siis pitää käyttää kaikkea samantapaista juoruilua, mikä heihin molempiin on liittynyt, ja paljoa siitä, mitä olen siitä kertonut, on sen mukaan arvosteltava.
Vuosina 35—33 Antonius rankaisi uskotonta Armeenian kuningasta, kuljetti hänet vangittuna mukanansa ja varusteli verkalleen ja äärimäisen varovaisesti uusia yrityksiä parthialaisia vastaan. Hän ei ollut lainkaan toimeton, hänen katseensa vain oli yksinomaan Itään suunnattuna. Roomassa sillävälin tyytymättömyys häneen lisääntyi, hänen tähänastisissa lukuisissa ihailijoissaankin, ja moni ystävä jätti hänet. Sotainen mieliala kasvoi. Sen hyväksi esitettiin osittain vallan typeriäkin perusteita, kuten esim., että Antonius oli määrännyt, että hänet kuoltuansa oli haudattava Aleksandreiaan, tai että hän oli keskeyttänyt johtamansa oikeudenistunnon lukeakseen Kleopatran rakkaudenkirjeitä. Pahempaa oli, että Octavia, uskollinen, oli tahtonut etsiä Antoniuksen Idästä, ja tämä oli lähettänyt hänet ilman muuta takaisin (vuonna 35); pian Antonius kirjoitti hänelle lopullisen erokirjeen (vuonna 32). Ennen kaikkea: Antoniuksen elämänsuunnitelma paljastui nyt, ja mitä silloin kuultiin, sitä ei voinut ainoakaan roomalaissydän kärsiä eikä sulattaa: se oli muutoin tuo kauttaaltaan järkevä tuuma jakaa Rooman valtakunta, joka tosiasiallisesti oli aivan liian suuri. Sellaista jakoa on myöhemmin Marcus Aureliuskin aikonut, ja Diocletianus on sen todella toimeenpannut. Antonius tahtoi itämaista valtakuntaa Aleksandreia pääkaupunkina. Itä voitiin oivallisesti koota kokonaisuudeksi, ja Aleksandreia voitti siihen aikaan kauneudessa suuresti Rooman. Senvuoksi Antonius tarvitsi Kleopatraa; hän ei voinut tulla toimeen ilman tätä. Se oli "irti Roomasta"-liike. Quiritit Tiberin rannalla olivat menehtyä harmista, kun Antonius toi mukanansa Armeenian kuninkaan vangittuna eikä pitänyt triumfiansa Roomassa, vaan Aleksandreiassa. Hänelle oli Rooma tullut ulkomaaksi, Aleksandreia oli hänen pääkaupunkinsa.
Itämaat eivät tarvinneet Roomaa, mutta Rooma tarvitsi Itämaita. Italia olisi ilman Itää köyhtynyt ja joutunut taloudellisesti perikatoon. Se on syvimpänä syynä, minkä tähden Italia nyt, kun se oli hiukan päässyt voimiinsa, nousi Antoniusta vastaan. Octavianus julisti vuonna 32 Kleopatralle sodan; ja nyt syntyi viimeinen suuri sisällissota, Lännen ja Idän kaksintaistelu.
Antoniuksella oli huonompaa sotilasainesta. Lukumäärä ei yksin ole ratkaiseva, ja hän kadotti yleiskatsauksen laumoihinsa. Häneltä puuttui myöskin merkitseviä auttajia ja neuvonantajia ja hyvä hallintohenkilökunta. Egyptissä huolehtivat valtionasioista perittyyn tapaan eunukit ja vapautetut orjat. Tuhoisampaa vieläkin oli, että Kleopatra tuli mukaan päämajaan. Taaskin muutamat vanhat ystävät, joita hän niin kipeästi tarvitsi, jättivät nyt hänet ja menivät vastustajan puolelle. Mutta hän ei ottanut katkeroituakseen, lähettipä heille vielä perästä heidän tavaransa. Merivoittoa hän voi kuitenkin aina toivoa, sillä hänellä oli koottuna 500 mahtavaa kaleerilaivaa, jotka muodostivat ihanankauniin rintaman.
Niin syntyi pitkän vitkastelun perästä todellakin taistelu, Aktionin vuoriniemen luona Adrianmeressä Epeiroksen rannikolla vuoden 31 syyskuun alussa. Ei ollut lainkaan niin hullua ja suunnitelmatonta, kuin moni luulee, että Antonius antoi taistelun tapahtua täällä. Se osoittaa pikemminkin hänen sotapäällikkölahjojensa suuruutta. Sillä Octavianuksen sotajoukko oli jo Balkanin niemimaalla. Jos hänen todellakin onnistui tuhota Octavianuksen laivasto Aktionin luona, niin hän oli myöskin tuon maasotajoukon sulkenut Italiasta; hän voi ehkäistä siltä apuväen saannin, koettaa tuhota sen itsensä ja vallata Rooman.
Mutta yksityiskohdissa puuttui kieltämättä järjestystä ja selvää suunnittelua. Viisas Kleopatra oli sillävälin kaiken huomannut; hän loi yleissilmäyksen asiain tilaan ja sai sen vakaumuksen, että vastustajalla oli suurimmat menestyksen toiveet. Silloin hän ryhtyi mitä halpamaisimpaan kavallukseen saadakseen Octavianuksen suosiolliseksi Egyptille: yhtäkkiä hän kesken taistelua pakeni meren ulapalle mukanansa 60 laivaa. Tuskin Antonius tämän huomaa — hän oli jo aikaisemminkin osoittautunut silmiinpistävän tarmottomaksi ja päättömäksi —, niin hän heittäytyy pikasoutulaivaan ja kiiruhtaa Kleopatran jälkeen. Taisteleva laivasto on johtajatta. Vasta illalla, kun se on lyöty, kun sen korkealaitaiset laivat ovat liekeissä, sen urhoollinen miehistö huomaa, että Antonius, mies, jonka puolesta he taistelevat, on poissa.
Sellainen oli Antonius. Hän heitti kaiken yhden vuoksi. Rauenneena ja kolkkona, pää käsien välissä, hän Kleopatran mukana purjehtii viitisen päivää yli meren. Pakolaisena, tuhottuna miehenä hän on jälleen pääkaupungissansa. Huvitteluilla ja juhlakemuilla hän koettaa huumata itseänsä yhdessä Kleopatran kanssa. Sitten Octavianus lähestyy. Antonius vaatii Octavianusta kaksintaisteluun. Turhaan. Kaupunkia on puolustettava: mutta sielläkin kurja nainen hänet kavalsi. Hänen laivansa, hänen joukkonsa menivät heti vihollisen puolelle, ja Kleopatra, Kleopatra on syynä siihen. Antonius raivoaa. Hän vaahtoaa raivosta. Silloin Kleopatra kätkeytyy häneltä kuninkaallisen vaatekammion holveihin. Antonius saa kuulla, että hän siellä on surmannut itsensä. Silloin hänellä ei enää ole voimaa olla vihastunut naiseen, Kirkeen, joka on hänet pauloihinsa kietonut, joka on hänessä rohkean miehen veren myrkyttänyt. "Minulla ei ole enää mitään, mikä minut elämään kiinnittäisi", hän huudahtaa ja vaatii uskollista asepalvelijaansa Erosta surmaamaan hänet. Eros vetää miekkansa, kääntyy pois ja surmaa itsensä. Silloin tempaisee Antonius raudan ja sysää sen vatsaansa. Mutta hän ei kuole. Hän vaipuu penkille ja rukoilee läsnäolevia lopettamaan hänet. Kaikki juoksevat pois, kunnes Kleopatra siitä kuulee. Eräs hovivirkamies Diomedes tuo vielä elossa olevan Antoniuksen hänen luoksensa hautaan. Ikkunan kautta hinataan kuoleva hänen luoksensa kuorikellariin. Kleopatra itse palvelijattarineen vetää köydestä. Antonius oli yltyleensä veressä ja ojensi valittavan kaipaavasti kätensä häntä kohti. Silloin Kleopatra koetti häntä auttaa, hänelle lievennystä hankkia ja nimitti häntä mairitellen herraksensa ja kuninkaaksensa. Kuoleva neuvoi häntä tekemään rauhan Octavianuksen kanssa eikä itkemään häntä, sillä hän oli ollut suuri ja onnellinen kuin harvat, eikä ollut lainkaan häpeällistä, että roomalainen oli hänet voittanut. Itse voidaan sanoa: ei Octavianus ole Antoniusta voittanut; hän sortui omaan itseensä.
Mutta Kleopatran salakavaluus oli ollut turhaa. Egyptistä tuli ainaiseksi roomalainen alue, ja hän sai tietää, että Octavianus aikoi hänet itsensä otattaa kiinni ja loistavimpana saaliinansa häntä katuja pitkin kuljettaa. Silloin hän luopui kaikesta toivosta ja kohdisti nyt ajatuksensa kokonaan kuolleeseen, jonka hän hautasi suurella komeudella. Turhaan Octavianus koetti riistää häneltä kaikki mahdollisuudet itsensä surmaamiseen. Hyvinkin pian hän sai Kleopatralta kirjeen, jossa tämä pyysi häneltä saada haudattuna maata Antoniuksen vieressä. Silloin Octavianus aavisti, mitä tapahtuisi.
Kleopatra oli aamulla kylpenyt, sitten kaikessa komeudessaan syönyt rikkaan aamiaisen. Silloin toi muuan maalaismies saliin korin täynnä viikunoita. Ovelle sijoitetut roomalaiset vartijat päästivät korin tutkimatta ohitsensa. Oletetaan, että viikunain alla oli myrkyllisiä käärmeitä. Kun tunkeuduttiin huoneeseen, löydettiin hänet kuolleena kultaisesta vuoteestaan, kuninkaallisessa loistossa, kaikessa kauneudessaan. Todellista kuolemansyytä ei kukaan ole voinut saada varmasti selville. Kun Octavianus piti Roomassa triumfikulkuansa, hän kuljetutti mukana kuuluisan naisen kuvaa, Kleopatraa käärmeinensä. Ja sellaisena esiintyy kuoleva nytkin vielä mielikuvituksessamme; sillä niin on Paolo Veronese hänet maalannut. Hän oli 39 vuoden vanha.