Antonius jätti jälkeensä seitsemän lasta kolmesta mainitusta vaimostansa Fulviasta, Octaviasta ja Kleopatrasta. Kolme lahjoitti hänelle Kleopatra. Kuusi lasta hyvä Octavia otti lopuksi huostaansa ja kasvatti heitä Roomassa mitä uskollisimmin. Iuliolaisella suvulla, Octavianuksen omalla perheellä, ei ollut lapsisiunausta; Claudiusten veri ja Marcus Antoniuksen veri se sen sijaan lähimpinä kahdeksanakymmenenä vuotena jatkuvasti vaikutti siinä keisariperheessä, joka Roomaa sitten hallitsi. Ennen kaikkea molemmat Antoniat, Antoniuksen ja Octavian oivalliset tyttäret, tulivat solmiamillansa avioliitoilla keisarihuoneen kantaäideiksi. Saako siitä selityksensä hekumallisuus, laeista välittämätön viettien valta jälkeläisissä, keisareissa Caligulassa, Claudiuksessa, Nerossa? Mutta Marcus Antoniuksella itsellänsä oli näytettävänä suurenmoisia tekoja, ja hänen hurjistelunsa olivat ainoastaan rajusti purkautuvaa virvoitusta mitä rajuimman työn jälkeen. Olemuksensa runsautta hän oli tuhlannut, mutta ei yksinomaan bakkanalioiden nauravassa temmellyksessä, vaan myöskin taistelussa, kadun melskeessä, myrskyissä suuren maailmanhistorian, jota hän teki. Nero ja Caligula sitävastoin olivat tyhjäntoimittajia ja esteettejä, ihmisiä, joiden veri oli hidastunut. Eivät hyveet, ainoastaan viat ovat keisariperheessä periytyneet ja periytyessänsä kasvaneet. Tämä oli yksinvallan perinnöllisyyden kirous. Tämä perinnöllisyys ei ole Roomassa osoittautunut hyväksi.
OCTAVIANUS AUGUSTUS
Caesar oli perustanut yksinvallan Roomaan. Hän oli jättänyt kaksi perillistä, yhden henkisen perillisen, Marcus Antoniuksen, ja yhden oikeudellisen, ottopoikansa Octavianuksen. Octavianuksen onnistui syrjäyttää Antonius; hän on sillä lopullisesti turvannut n.s. keisarivallan, Caesarin nimen perinnöllisyyden ja yhden ainoan miehen herruuden valtakunnassa. Octavianus tuli 75 vuoden vanhaksi, hän on hallinnut lähemmä 56 vuotta. Varmaan _hän_kin on Rooman historian suuren suuria miehiä; mutta miten epädraamallinen on hänen elämänsä, miten toisenlainen hänen henkilökuvansa kuin intohimoisen Marcus Antoniuksen! Menestyksen mies, kieltämättä, mutta pikkuasioihin takertuva. Hän vetää kokoon tyynenä kuin kauppias Rooman historian kaikki saavutukset, laskee yhteen ja ottaa kaiken hallintoonsa. Mutta hänelle oltiin kiitollisia. Vihdoinkin, vihdoinkin lepo ja rauha, liiketurvallisuus, kaiken sekasorron selvittely hirmuisten yhteiskunnallisten järistysten jälkeen viimeisten tarkalleen sadan vuoden aikana laskettuna Gracchuksista Antoniuksen kuolemaan. Kultainen vuosisata näytti koittavan ihmiskunnalle.
Gaius Octavius — se oli Octavianuksen nimi poikana — oli syntynyt vuonna 63. Perhe oli peräisin eräästä Rooman lähimmän ympäristön pikkukaupungista, Velitraestä. Hänen isänsä, hänen isoisänsä olivat pankkiireja. Nelivuotiaana hän menettää isänsä, mutta perhehenki, raha-asiain ymmärtäminen, periytyi hänelle. Pahantahtoiset kuiskailivat, että hänen isänpuoleinen sukunsa polveutui muutamasta köydenpunojasta, äidinpuoleinen vieläpä afrikkalaisesta hajuvesikauppiaasta. Kasvattajina hänellä oli vain naisia, äitinsä ja isoäitinsä; myöskin hänellä oli vain sisaria, ei yhtään veljeä. Siitä aiheutui äkkikypsyys, käskeväisyys tai ainakin käskemiseen kykeneväisyys, jota hän niin varhain osoittaa; hän oli naisten joukossa ainoa miehinen perheenjäsen. Kaksitoistavuotiaana piti hän julkisen ruumispuheen isoäidillensä Iulialle, jonka kautta hän oli sukua Iulius Caesarille.
Iulius Caesar alkoi kiinnittää huomiota järjeltään tavattoman lahjakkaaseen poikaan, mutta hän ei osannut menetellä taitavasti nuorukaisiin nähden, jotka vielä ovat koulupoikaiässä. Hän vain kannusti nuorta Octavianusta, hän ei kasvattanut häntä. Silloin kuolema yllättää Caesarin. Caesarin testamentissa nuori 19-vuotias Octavius on määrätty pääperilliseksi. Suurenmoinen on se päättäväisyys ja pelottomuus, mitä osoittaen silloin Octavianus (sillä hän nimittää nyt itseänsä Caesar Octavianukseksi) ilmestyi Roomaan perintöänsä vaatimaan kaikkia vallassa olevia voimia uhmaillen. Ei ainoastaan senaattia ja Caesarin murhaajia vastaan, vaan samalla myöskin mahtavaa Marcus Antoniusta vastaan hänen oli noustava. Vatikaanin museossa seisoo nyt nuoren miehen kuuluisa marmoripää: hiljainen ja viisas, hieno ja hillitty on sen ilme; kasvoissa on sitkeintä päättäväisyyttä ja johdonmukaisuutta, myöskin mihin tahansa julmuuteen kykeneväisyyttä. Todellakin, sellainen hän oli.
Hän vaatii siis nyt tarmokkaasti takaisin Caesarin omaisuutta, jonka Antonius on takavarikoinut. Antoniusta uhmaillen hän asettuu kadulle ja pitää puheen puheen perästä ruokottomalle roskaväelle nostattaakseen itseänsä, uutta nuorta Caesaria, kohtaan suotuisan mielialan. Antonius väitti, että Octavianus oli tehnyt murhayrityksen häntä vastaan. Asia jäi selvittämättä; se ei ollut suinkaan mahdotonta.[71] Antonius tuottaa sotaväkeänsä Etelä-Italiasta, Brindisistä. Heti Octavianuskin rientää Etelä-Italiaan ja värvää sotamiehiä, ja Caesarin veteraanit virtaavat hänen luoksensa; hän saa monta legioonaa luopumaan Antoniuksesta. Antonius huomaa yht'äkkiä hänessä tasa-arvoisen kilpailijan.
Silloin hän lähestyi Ciceroa. Octavianus tosiaankin suuresti ihaili Ciceroa Rooman suurimpana kirjailijana. Nyt hän kietoo turhamaisen vanhan herran luottamuksenosoituksiinsa; sillä Cicero johtaa juuri nyt senaattia. Antoniusta vastaan Octavianus siis toistaiseksi etsii tukea senaatista ja marssii siis myöskin legioonineen Antoniusta vastaan Lombardian Pon tasangolle, Modenan sotaan. Mutta hän osoittautuu täällä hitaaksi, toimettomaksi, olematta varsinaisesti arka: merkillisen epäsotaisaksi. Roomalla ei ollut vielä ollut ketään sotapäällikköä tämän tapaista. Hänen tunnuslauseensa oli: "Kiiruhdan verkalleen" (speudo prodéos)! Tämän Modenan retken aikana (vuonna 44—43) hän antaa sotamiesten olla sotamiehiä ja tutkii teltassaan mukanaan tuomiansa kirjoja ja harjoittelee lausumista. Mutta poliittinen päämääränsä on hänellä tällöin aina terävästi silmissä. Hän ymmärsi odottaa.
Sellainen hänen luonteensa oli. Hänellä oli samalla kertaa pankkiirin ja oppineen, kirjaihmisen ja kirurgin luonto. Hyvä pankkiiri odottaa suotuisia liikesuhteita, hiljaa, kylmänä, kylmänä sydänjuuria myöten, salaten sisimpänsä, täydellisesti läpinäkymättömänä. Me voimme vertausta vielä jatkaa: hän oli kuin matemaatikko, joka tehtäväänsä hiljaisena laskee, äärettömän kärsivällisenä, kuin luonnontutkija, joka suurennuslasin läpi hyönteistä tutkii, kuin anatomi, joka leikkelee sammakkoa ja mittaa sen värähdyksiä ja sydämen lyöntejä, kuin kirurgi, joka kylmäverisesti leikkauksen suorittaa; kun leikkaus on ohi, hän tukkii verenvuodon, niin hyvin kuin voi. Niin paljon kuin Octavianus vuodattikin verta, häneltä puuttui täysin alkuvoimaista kuohahdusta, sankarin intohimoa. Varovaisuusneuvos: ei mikään ole kuvaavampaa, kuin että tämä suuri roomalainen ei pitänyt ainoatakaan puhetta, jota hän ei edeltäpäin olisi sana sanalta suunnitellut. Niin, jopa tärkeämpiin keskusteluihin Livian, keisarinnan, rouva puolisonsa, kanssa hän aina valmistautui kirjallisesti ja piti konseptia kädessänsä keskustelun aikana. Yhtä turhantarkka hän oli kirjeissään: hän merkitsi joka kirjeeseen ajan tarkasti, eikä vain päivämäärää, vaan tunninkin, milloin se oli kirjoitettu.
Niin saa selityksensä tuo niin verrattoman merkillinen muutos Octavianuksen esiintymisessä: alussa rikkaiden ihmisten julma pyöveli, sittemmin lempein rauhanruhtinas. Se ei ollut varsinaisesti hänen luonteensa kehitystä; se oli järjestelmänvaihtoa.
Olemme vuodessa 43. Niin pian kuin olosuhteet sen sallivat, Octavianus luopuu Cicerosta ja senaatista, marssii sotajoukkoineen nopeasti Roomaan ja pakolla valituttaa siellä itsensä konsuliksi, kaksikymmenvuotiaana. Sitten hän tekee sovinnon Antoniuksen ja Lepiduksen kanssa, ja niin syntyy vuoden 43 triumviraatti, joka kukistaa senaatin, riistää siltä vallan ja itse julkisesti ja virallisesti esiintyy valtakunnan hallituksena. Ja heti alkavat myöskin Roomassa proskriptsionit, rikasten ihmisten teurastus, joiden kimppuun sotamiehet päästettiin valloilleen. Vastakkaisista todistuksista[72] huolimatta minä uskon, että kylmäverinen Octavianus ensiksi keksi tai havaitsi välttämättömäksi tämän valtiollisen ryöstömurhajärjestelmän. Joka tapauksessa hän oli johdonmukaisin pyöveli. Antonius oli rukouksilla helposti liikutettavissa; Octavianus ei kärsinyt mitään poikkeuksia. Hän jätti armahtamatta yksin lapsuusaikansa holhoojankin, Toraniuksen. Häntä ei näyttänyt liikuttavan, kun paenneiden päät joka päivä hänelle säkeissä saapuivat. Kun kaikki oli ohi, Lepidus lausui senaatissa pahoittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut; Octavianus sitävastoin sanoi kylmästi: "Nyt se on loppuva, mutta minä pidätän itselleni ratkaisun vastaisissa tapauksissa." Ei ole juuri ilahduttavaa muistella yksityisiä kohtauksia. Octavianus pitää puhetta sotilaskokouksessa; muuan Pinarius niminen ritari on läsnä ja kirjoittaa muistiin hänen sanansa; heti hän antaa hänet urkkijana surmata. Praetori Gallius (praetori, siis silloinen ylioikeudenpresidentti) on käynnillä hänen luonansa ja hänellä on kirjoitustaulu puvun alla. Octavianus odottaa, kunnes hän on jälleen poistunut, sitten hän ajattaa häntä takaa ja syyttäen, että hänellä on ollut puukko puvun alla, antaa sotamiesten raastaa hänet tuomioistuimelta ja kiduttaa häntä; Gallius ei tunnusta mitään ja puhkaisee silmänsä epätoivossaan. Sitten hänet mestataan tai hän saa muulla tavoin surmansa. Monet valtiokiroukseen julistetut koettivat paeta, ja Sextus Pompeius, joka risteili laivoineen rannikolla, esiintyi onnettomien auttajana ja otti monta turviinsa.