Tässä kohtaa meitä Sextus Pompeius, suuren Pompeiuksen poika, toista kertaa. Hänkin oli suuri mies, pontevuudessa ja yritteliäisyydessä kuuluisan isänsä veroinen, rohkeudessa hänet voittava, mutta villiintynyt ja merirosvokuninkaaksi alentunut. Sisilian, joka tähän saakka on niin usein omistajaa vaihtanut, niin monet kohtalot nähnyt, hän oli ottanut asemapaikaksensa; Sisiliasta käsin Sextus Pompeius hallitsi täydellisesti läntistä Välimerta, neljäs vallanpitäjä triumvirien rinnalla, ja ryösteli ja vahingoitti Italian kauppaa hyvin tuntuvasti. Turhaan Octavianus vuonna 42 yritti yksin, ilman Antoniusta, häntä vastaan taistella. Hänen retkensä kärsi surkean haaksirikon.
Miten toisin Antonius, joka juuri silloin voimalla tunki Makedoniassa Caesarin murhaajia Brutusta ja Cassiusta vastaan! Octavianus seurasi pian perästä, ja kulki jäljissä. Hän oli hyvin arka terveydeltään ja sairastui juuri silloin. Niinpä kävikin, että taistelussa Philippoin luona Brutus täydellisesti löi hänet. Hän oli jättänyt kaiken upseeriensa varaan ja oli lähtenyt leirin edustalle kävelemään, sillä hänen elantojärjestyksensä vaati sitä. Silloin vihollisen väki ryhtyi häntä takaa ajamaan, ja hän piiloutui kaisloihin.[73]
Marcus Antoniusta nyt koko maanpiiri ihaili, Octavianus sitävastoin näytti julkealta kiipijältä, joka ei mitään toimittanut. Sydämetöntä oli hänen menettelynsä nytkin. Ne ylhäiset miehet, jotka Philippoin luona olivat taistelleet Brutuksen ja Cassiuksen puolesta ja joutuneet hänen valtaansa, hän tahtoi surmata. Muuan rukoili: "Suo minulle kuoleman jälkeen edes kunnialliset hautajaiset." Octavianus vastasi: "Anna petolintujen vain siitä huolehtia." Kahdesta miehestä, jotka olivat isä ja poika, hän tahtoo toisen säästää, mutta niin, että heidän pitäisi keskenänsä vetää arpaa, kumpi jää elämään. Isä mestataan sitten, poika surmaa itse itsensä.
Nyt lankesi hänelle Italian maa ja epäkiitollinen tehtävä huolehtia Italiassa lukuisista palveluksesta päästetyistä sotilaista. Murhatun Iulius Caesarinkin veteraaneja oli vielä tuhansia huolehtimatta. Annettujen lupauksien mukaisesti Octavianuksen piti siellä hankkia heille yli 300,000 hehtaaria maata entisiltä omistajilta riistämällä. Sotaväen hyväksi tapahtui kaikki, muun väestön täytyi uhrautua sen hyväksi. Venusian luona Etelä-Italiassa yhtä hyvin kuin Cremonan lähistöllä ja Adigen varsilla tapahtui maitten ryöstömittauksia, ja runoilijat kuten Horatius, Vergilius ja Propertius sanovat meille, että he tällöin käden käänteessä ovat kadottaneet kotikontunsa ilman mitään vahingonkorvausta; myöskin karja, myöskin maanviljelysorjat menivät mukana uusille omistajille. Kaikista kansan lähetystöistä, jotka rukoilivat säälimistä, ei ollut mitään apua.
Mutta Fulvia, Antoniuksen tarmokas puoliso, oli maassa. Hän ei suonut Octavianukselle minkään laatuista vallan lisäystä, ennen kaikkea hän tahtoi suojella maanomistajia häntä vastaan ja alkoi päättäväisesti kapinan häntä vastaan. Lucius Antonius, Marcus Antoniuksen veli, oli tässä hänen auttajansa ja oli vielä kiivaampi kuin hän. Silloin oli vallalla mitä sekasortoisimmat olot. Paljon maalaisväkeä, joka oli karkoitettu kotitiloiltaan, rupesi maantienrosvoiksi. Ei mikään maantie ollut ryöväreiltä turvassa. Samaan aikaan saarsi Sextus Pompeius laivastollaan Rooman satamia näännyttääkseen nälkään itsensä pääkaupungin; ja kaikki menettivät harkintakykynsä. Itse Roomassakin raivosivat ryöstöt ja murhat. Kaikki kauppiaat sulkivat pelosta myymälänsä. Kauppa ja liike oli pysähdyksissä. Octavianus oli aluksi Lucius Antoniukselle tehnyt melkoisia myönnytyksiä; sillä hän huomasi olevansa avuton. Fulviaa vastaan hän piti sopivana sepitellä pilkkarunoja, joita meillä on vielä jäljellä ja jotka säädyttömyydessä voittavat kaiken, mitä voi ajatella.
Itse hän ei näiden olosuhteiden valtiaaksi olisi päässyt koskaan. Mutta hän löysi auttajan, joka tässä ensimäistä kertaa esiintyy historiassa: Agrippan, Vipsanius Agrippan, alhaista syntyperää olevan miehen, mutta hänen nuoruudenystävänsä. Samanikäisessä Agrippassa taisteluvalmiutta puuttuva kamari-ihminen Octavianus löysi rautaisen nyrkin ja voimakkaan, varman sotapäällikköneron, joka hänet tästä alkaen vei voitosta voittoon. Lucius Antonius oli asettunut lujaan asemaan ihanaan umbrilaiseen Perugian vuorilinnaan, Perugiaan, joka korkealta vuoreltansa luo silmänsä Firenzen ihmeelliselle Toscanan tasangolle. Agrippa sulki vastustajan sinne, esti kaiken avuntuonnin. Nälkä tuli. Kaupunki antautui. Fulvia pakeni Italiasta. Vaikutus, pettymyksen tunne, oli suunnaton. Marcus Antoniuksen tähän asti niin valtava vaikutus Italiassa oli yhtäkkiä laskenut syvälle. Octavianus oli yhdellä iskulla tullut Italian herraksi. Tämä tapahtui vuonna 40. Mutta hän tahtoi asettaa varoittavan esimerkin, jota pitäisi vielä vuosisatojen ajan muistaa: ei yksin poltettu tuhaksi ja perin juurin hävitetty Perugian kaupunkia, vaan kaikkien parempisäätyisten siviilihenkilöiden oli kuoltava: inhoittava verilöyly. Kerrotaan: kolmesataa heistä laahautti Octavianus Roomaan ja surmautti heidät siellä jumalaksi koroitetun Iulius Caesarin alttarilla, maaliskuun Idus päivänä, tuona kovaonnisena muistopäivänä. Näiltä päivin ovat peräisin Octavianuksen heltymättömät, jääkylmät sanat: moriendum est: "kuoltava teidän on."
Raivo, viha ja katkeruus vavahtaa koko Italiassa. Mitä tämä nuori tyranni tahtoi, joka ei ollut vielä mitään maan hyväksi tehnyt ja uhrasi veriuhrin toisensa jälkeen hirmuvallallensa! Huudettiin Sextus Pompeiusta. Hän oli parhaan miehen poika. Mieluummin piti Sextus Pompeiuksen vallita Italiassa kuin tämän Octavianuksen! Silloin saarrot, nälkä ja kurjuus lakkasivat. Tämän merirosvokuninkaan tulevaisuudentoiveet kasvoivat valtavasti. Juhlallisessa sopimuksessa triumvirit nyt tunnustivat hänet tasa-arvoiseksi neljänneksi mahdiksi. Mutta salaisuudessa Octavianus jo varustautui häntä vastaan. Agrippa oli jo toimessa. Uusi laivasto rakennettiin: ne olivat tuon ajan dreadnoughteja, laivoja, joissa oli tornit ja järeitä heittokoneita. Uusi tilava sotasatama luotiin Baiaen lähelle, siten että Agrippa yhdisti avomeren Lucrinus järveen. Vuonna 36 Pompeius sitten menettää suuren meritaistelun Mylaen luona (aivan Messinan lähellä) ja pakenee Itään. Tämän taistelun tulos meni yli kaikkien laskelmain. Sillä nyt hitainen Lepidus, kolmas mies kolmiliitossa, joka hallitsi Afrikassa, luuli voivansa ilmoittautua halukkaaksi ja tahtoi takavarikoida itsellensä Sisilian. Mutta katsohan! Lepiduksen kaikki joukot menevät muitta mutkitta Octavianuksen puolelle. Lepidus toimitettiin kohteliaasti syrjään. Hänen täytyi ainaiseksi asettua asumaan Circei pahaseen; ja Octavianus hallitsee nyt yhtäkkiä ei yksin Italiaa, vaan myöskin Afrikaa, niin, koko laajaa Länttä. Tästä lähtien seisoivat maailmassa ainoastaan Antonius ja Octavianus toisiansa vastassa. Mutta varsinaisessa sodassa Octavianuksen toiminta ei ansainnut kiitosta konsanansa, niin että Marcus Antonius äänekkäästi laski siitä sukkeluuksiansa. Aina kuin hän yksinänsä on päällikkönä, hänet lyödään; ja juuri ennen Mylaen ratkaisevan taistelun alkua Octavianus nukkui niin sikeästi, että häntä täytyi herätellä, että voitaisiin antaa taistelun alkamismerkki.
Mutta niin heikko kuin hän oli sota-ammatissa, niin johdonmukainen ja taipumatta eteenpäintunkeva hän oli politiikassansa. Hän alkoi nyt suunnitella hyökkäystä Antoniusta vastaan. Aiheita riitaan hänen kanssansa tuli lisää. Kun Octavianus tietää olevansa kyllin varustettu, hän alkaa viimeisen suuren kansalaissodan. Agrippa se jälleen Aktionin taistelussa hänen puolestansa voittaa. Taisteluhan oli tosin, kuten me jo tiedämme, oikeastaan vain valetaistelu, mutta se kesti kumminkin niin myöhäiseen iltaan, että Octavianuksen täytyi seuraava yö viettää sotalaivallansa. Tämä oli hänelle epämukavaa. Sivumennen sanottuna tämä oli koko vanhan ajan historiassa viimeinen suuri meritaistelu. Vuodesta 31 lähtien oli rauha maailmassa, merellä ainaiseksi. Senvuoksi runoilijat ovat korkeimmin sävelin ylistäneet Aktionin taistelua ihmeellisissä lauluissa, joita meillä on vielä tallella. Apollo jumala itse, niin kerrotaan, näyttäytyi laivan kannella ja lähetti kultaisesta kaarestansa helkkyvän vasaman viholliseen. Iulius Caesar, vainaja, istui korkeudessa valtaistuimellansa eräällä tähdellä ja katseli taivaasta taistelua siunaten.
Octavianus itse oli ruumiillisesti loppuunväsynyt. Egyptin valloituksen perästä hän ylipäätänsä ei ole asetta kädellänsä koskenut; miekka putosi hänen kädestänsä sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Hän ei voinut kestää enää ratsastamistakaan. Kolmikymmenkaksivuotias mies pelasi enää vain palloa, kun hän liikuntaa tarvitsi (Rooman vanhain herrain mieluista urheilua), ja hän läksi kävelemään, niinkuin oppineet tekevät, kun he tuntevat olevansa työstä uupuneita.
Tämä miehistä viisain ja kylmin oli nyt maailman herra, ensimäinen varsinainen Rooman keisari, ja ihme on, että hän pitkinä vuosina 31 e.Kr. — 14 j.Kr. on hallinnut valtakuntaa mitä siunauksesta rikkaimmalla tavalla. Hänestä tuli uuden maailmankauden luoja. Maksaa vaivan tarkastella häntä hiukan lähemmin.