Hän oli hämmästyttävän kaunis mies, vaaleantumma,[74] kasvultaan jokseenkin pieni eikä lainkaan uhkea; mutta sen korvasi jäsenten sopusuhta. Hänen liikkeissänsä suloa; hänen äänensä kaiku puhuessa omituisen miellyttävä. Mutta puvussaan hän oli huolimaton kuten kaikki oppineet, hänellä oli myös huonot hampaat, hän ei kampautunut kunnollisesti, ja hänen parturinsa joutui epätoivoihinsa, kun hän partaa ajettaessa luki tai kirjoittikin. Siitä huolimatta hän osasi pitää hyvän ryhdin: hänen kasvojensa ilme oli tasaisen tyyni ja kirkas, ja hänen säteilevät silmänsä kiinnittivät huomiota ihmeellisellä loisteellaan; hän itse uskoi siinä olevan jumalaista hohdetta; hän oli sen peilistä keksinyt ja hän oli mielissään, kun ihmiset eivät voineet kestää hänen katsettansa.
Niinpä olikin hän sitten myöskin naistenlumooja: ainoa ominaisuus, jonka hän oli perinyt suurelta Iulius Caesarilta; hänkin johti sukunsa Venuksesta; hänkin oli ammatillinen avionrikkoja. Molemmat ensimäiset avioliittonsa hän purki aikaisin. Muutoin meillä on suoranainen Leporello-luettelo hänen avionulkopuolisista suhteistaan: Tertulla, Terentilla, Eufilla, Salvia ja mitä ne kaikki ovatkaan. Hänen puolustukseksensa tuotiin esiin, että hän tahtoi vain näiltä naisilta urkkia heidän puolisoittensa valtiollisia mielipiteitä. Mutta myöskin hyödyllisimmän ystävänsä, Maecenaksen, avioliiton hän on rakasteluillansa tehnyt onnettomaksi, ja kun Octavianus jo kauan oli ollut Liviansa kanssa hellässä avioliitossa, Livian täytyi itsensä tuoda hänelle nuorta väkeä tyydyttääkseen hänen vaihtelutarvettaan.[75] Todellista sielullista kiintymystä, sydämeneläytymistä ei missään ollut.
Livia itse oli tunnustetusti ensimäisen luokan tähti salongeissa, häitten aikana kahdeksantoistavuotias, lisäksi aivan erinomaisen älykäs politikko, kuten harvat hänen sukupuoltansa, niin että Octavianus teki hänet kanssahallitsijattarekseen, neuvonantajaksensa ja ikäänkuin liikkeen osakkaaksi. Mutta itse häät herättivät suurta pahennusta. Sillä tämä nuori kaunotar oli jo Tiberius Claudius Neron kanssa naimisissa, hänellä oli jo poika (vastainen keisari Tiberius) ja hän odotti juuri toista lasta, kun hänen puolisonsa jätti hänet Octavianukselle. Tuo Claudius Nero oli itse häissä läsnä ja luovutti hänet Octavianukselle persoonallisesti. Tehtiin pilkkaa, kauhusta silmät selällään. Sellainen häpeäjuttu oli Roomassakin kuulumatonta.
Mutta sitten vuoden 40 Octavianus oli tehnyt valtiollisessa menettelyssään silmiinpistävän pyörähdyksen. Se esiintyi aivan yhtäkkiä, eikä uskottu silmiänsä. Kun Perugian kauhukohtaukset olivat ohi, hän yhtäkkiä oli sävyisä ihmisystävä, inhimillinen ja lempeä, eikä verentippaakaan enää hänen toimestansa oikeudenvastaisesti vuotanut. Asia on sielutieteellisesti sangen merkillinen probleemi, mutta ei arvoitus. Siinä oli, kuten jo sanottu, järjestelmää. Suuri lääkäri ja leikkelijä oli nyt vuodattanut verta kylliksi, suuri leikkaus näytti onnistuneen. Paranemisen piti nyt alkaa, haavain arpeutua, valtakunnan ja yhteiskunnan hyvällä hoidolla tulla jälleen terveeksi. Muutoksen on täytynyt hänessä tapahtua aivan äkkiä, yön seutuna. Hän tunsi luonnollisesti jokaisen rivin Ciceron kirjoituksista, ajan ihanteiden suuren puheniekan, joka on esittänyt teorian parhaimmasta valtiosta aateperintönä Scipioiden ajalta. Ei voi olla vähintäkään epäilystä, että Octavianus juuri nyt, jolloin hän suunnitteli Rooman valtion uudestimuodostusta, palasi siihen ainoaan kirjailijaan, joka tarjosi hänelle siihen opastusta. Mutta eivät yksin Ciceron kirjat Rooman valtion parhaasta muodosta hänessä valtaa saaneet, vaan myöskin Ciceron vieläkin vakuuttavampi teos velvollisuuksista (de officiis), jossa esitettiin niin kansalaisen kuin hallitsijankin kaikki ihannevelvollisuudet. Tuskin Octavianus oli vuonna 29 suorittanut loistavan, kolme päivää kestäneen triumfikulkunsa Roomaan, niin hän jo kävi käsiksi vaikeaan hallitusmuototyöhön hylkäämällä Iulius Caesarin despoottisen järjestelmän, jonka henkinen perillinen oli Marcus Antonius. Hän tahtoi luoda parhaimman mahdollisen valtiomuodon, olla optimi status auctor.[76] Tosin hän oli jälleen noina aikoina vaikeasti sairaana, niin että hän ajatteli vakavasti vetäytyä kokonaan yksityiselämään. Tuskin hän uskoi pitkään elämään.
Sillä rahan paljoudella, jonka hän oli saanut saaliiksi Egyptistä, hän maksoi aluksi valtiovelat, hyvitti Italian maanomistajia, huolehti lopullisesti vanhuudentoimeentulosta noin 100,000 sotilaalle, jotka kaikissa viimeisissä sodissa olivat palvelleet. Egypti jäi keisarien erityiseksi perintömaaksi, josta he ammensivat rikkauksia keisarilliseen lippaaseensa.
Mitä tulee itseensä hallitusmuotoon, niin kolme valtaa asetettiin toistensa rinnalle; kansa säilytti oikeuden valita virkamiehet, senaatti säilyi todellisena hallintoelimenä täydessä toimessaan; sillä yksinvaltias tarvitsee auttajia, ja ainoastaan senaattoriaateli näytti voivan niitä hänelle tarjota. Tämä yksinvalta oli siis perustuslaillinen monarkia. Ciceron mielilause: "Kaikki kansalaiset yhtä vapaita, arvossa yksi ensimäinen" (libertate omnes pares, dignitate unus princeps) oli vallitseva. Se on: Pompeius Magnuksen ajatussuunta tulee siinä vallitsevaksi; Pompeiushan oli tähän tapaan tosiaankin tasavallan presidenttinä hoitanut valtakunnan hallintoa lyhyen ajan vuonna 52. Tässä vapaamielisessä hallitusmuodossa Pompeius siis nyt voitti Caesarin; senpä vuoksi tämän ajan kirjallisuudessakin (Livius samoin kuin myöhemmin Lucanus) Pompeiusta ihannoidaan, Caesar tuomitaan.
Mutta senaatti ei osoittaunut enää hallituskykyiseksi, ja Octavianuksen täytyi uudestaan väkivaltaisesti tarttua asioihin. Senaatista oli tullut enemmän kuin tuhatjäseninen hirviö, ja mitä kehnoimpia henkilöitä oli päässyt siihen tunkeutumaan. Kahteen kertaan Octavianus toimitutti arkailemattoman mädänneitten aineksien poistamisen. Mutta tämä oli mieliä kuohuttavaa. Hän luuli, että hänet tuossa toimessa ollessansa murhattaisiin, kuten kerran kävi Iulius Caesarin, ja ratkaisevassa istunnossa hänellä oli togan alla panssari ja kymmenen lujakätisen ystävän piti seista hänen ympärillänsä. Monta köyhtynyttä senaattoria Octavianus muuten auttoikin rahalla mitä anteliaimmalla tavalla. Näin, hän toivoi, tulisi tästä hallintoelimestä valtakunnan hallintoon pystyvä, kuten kerran vapaavaltion aikana. Valtiorahasto, aerarium, jäi sen vuoksi senaatin käsiin; persoonallinen keisarillinen fiscus eroitettiin siitä täydellisesti. Kaunista on kuulla, että nuorten senaattorinpoikain jos mahdollista jo 15-vuotiaina piti kuulijoina olla läsnä istunnoissa (poliittista nuorison kasvatusta, johon me nykypäivinä myöskin pyrimme). Tähän liittyy sekä korkeammalle virkamiesuralle että tuomarintoimeen säädetyn virkaiän alentaminen: se alkaa nyt jo kahdennestakymmenennestä ikävuodesta, viisi vuotta varhaisemmin kuin tähän asti. Octavianus muisteli tässä ilmeisesti, että hän itse oli jo 19-vuotiaana esiintynyt politikkona ja 20-vuotiaana jo tullut konsuliksi.
Ja yksinvaltiaan valta sitten, mitä se sisälsi? mikä sitä rajoitti? Vallanpitäjä julisti itsensä loukkaamattomaksi, sacrosanctus; sitäpaitsi hän nyt oli yksinkertaisesti vain princeps, s.o. ensimäinen kansalainen eli presidentti. Lisäksi tuli, että hän otti itsellensä pysyvästi useampia valtionvirkoja, kuten konsulinviran. Sotalaitos oli hänen alaisensa; senvuoksi hän oli myöskin ainainen imperator. Lopuksi hän teetätti itsestänsä myöskin hengellisten asiain päämiehen (pontifex maximus), ja niin Rooman keisarista tuli pakanuuden ajan paavi, ja hän pysyi sinä, kunnes kristillinen paavius tuli pakanallisen tilalle.
Tammikuussa v. 27 tämä suuri uudistustyö oli valmiina, jonka muiden mukana Seneca, myöhemmän ajan suurin valtiollinen ajattelija, nimenomaan on hyväksynyt sanoilla: "Oli mieletöntä tahtoa palauttaa vanhaa vapaavaltiota, kun vanhat tavat olivat kadonneet".[77] Silloin kiitollinen senaatti etsi uutta kunnianimeä, ja Octavianus sai nimen Augustus, s.o. pyhitetty ja hurskaudessa kunnioitettava. Niin Octavianus vuodesta 27 alkaen esiintyy Augustuksena historian kirjassa. Hieno laskutaiteilija oli pitkään harkiten voimaan saattanut vapaamielisen yksinvallan tuottaakseen sillä jälleen kauheasti järkytetylle, veren kastamalle maanpiirille rauhan, vapauden, toivon ja olemisenriemun. Mutta hän oli laskenut väärin, ja jo neljä vuotta myöhemmin, vuonna 23, hänen täytyi muuttaa hallitusmuotoa jyrkästi yksinvaltaiseen henkeen. Sillä senaatti ei nytkään vastannut odotuksia. Ylimystö oli liian rappeutunutta. Rikkaat magnaatit tahtoivat elää vain ylellisyyttänsä varten, taikka he vaalivat taidetta, kuten Maecenas, tai tulivat jopa jumalisiksikin ja joutuivat uskonnollisen propagandan valtaan; hallitsijan oli yksin kannettava kaikki huoli ja vastuu; he ravisteleutuivat mahdollisuutta myöten kaikesta vapaaksi. Muuan persialainen lähetystö tuli tärkein esityksin Roomaan. Kenen piti ottaa se vastaan! Augustus osoitti sen senaatin puoleen, mutta senaatti käski sen takaisin Augustuksen luo. Se oli mukavaa; mutta siten senaatti itse päästi käsistänsä ulkopolitiikan, niin tärkeän osan valtaa.
Tästä lähtien Augustus koroittaa persoonallisen valtansa merkitystä siirtämällä sen painopisteen Italian ulkopuolelle, valtakunnan provinsseihin, joista tärkeimmät kokonaan vedetään pois senaatin valvonnasta. Niissä keisari on nyt yksinvaltias herra, hän kun yksin nimittää maaherrat ja valvoo heitä. Korkeammat virkamiehensä hän ottaa nyt, miten tahtoo, myöskin senaattorisäädyn ulkopuolelta. Niin valta keskittyy, ja tällä valmistetaan rajatonta yksinvaltaa. Senvuoksi Augustuksesta tulee nyt myöskin elinkautinen tribuuni. Niin Iulius Caesarkin oli ollut. Iulius Caesarin periaatteet alkavat nyt elpyä henkiin. Kun Augustusta kunnioittaen kutsuttiin "isänmaan isäksi", hän silloin itki riemusta (kyyneleitä, kyyneleitä pyövelin silmässä!); mutta kun kansa tyrkytti hänelle "diktaattorinkin" arvonimeä, hän lankesi polvillensa, repäisi togan alas ja paljasti rintansa rukoillen säästämään häntä tuosta vastenmielisestä arvonimestä. Tämä oli oikeastaan ainoa intohimoinen kohtaus hänen elämässänsä.