Ulkonaisesti hän esiintyi, kuten Pompeius, ainoastaan yksinkertaisena kansalaisena; niin, hän korostikin sitä. Hänen asuntonsa Palatinuksella oli ärsyttävän vaatimaton: marmoria ei palaakaan, ei lainkaan kauniita mosaiikkeja. Neljänkymmenen vuoden ajan makasi valtias aina samassa epäterveellisessä makuuhuoneessa, joka talvella oli suorastaan sietämätön hänen aralle terveydelleen. Myöskin aterioissaan hän oli yksinkertainen: toisen luokan leipää, käsin tehtyä juustoa ja viikunoita ja pieniä Tiberin kaloja. Viiniäkin hän maistoi vain varovaisesti, oli melkein ehdottoman raitis. Pidoissa antoi hän tosin tarjota 3—6 ruokalajia. Siellä kelpasi elää. Hänen huonekalujansa säilytettiin hänen kuolemansa jälkeen huolellisesti kuin Fredrik suuren kävelykeppiä, mutta kummasteltiin, miten yksinkertaista kaikki oli. Suurena lahjajuhlana joulukuussa (meidän joulunamme) hän joskus jakoi aivan ruhtinaallisiakin lahjoja, mutta usein myös hyvin viheliäisiä, ainoastaan pesusieniä, hiilipihtejä ja uunikoukkuja ja vuohenvillaisia sänkymattoja. Pystykuviakaan ei ollut hänen kotiansa kaunistamassa. Caprilla olevan huvilansa hän oli kaunistanut kokoamillansa mielenkiintoisilla kivettymillä, mammutin luilla.
Niin myöskin hänen julkinen esiintymisensä. Vallan arvomerkkejä hän ei ajatellut. Koskaan ei Roomassa myöskään ollut suuria paraateja, juhlapukukulkueita, hovitanssiaisia, sotilaskonsertteja eikä iltasoittoa, ylipäätänsä ei mitään hovielämää. Matkoilla ollessaan Augustus tuli provinssikaupunkeihin tahallansa aina vain joko aikaisin aamulla tai myöhään iltahämärissä, ettei mitään melua nostettaisi: ei siis liputettu; ei ilotulituksia; ei kaduilla koululapsia kukkasia kädessä. Pääkaupungissa hän jalkaisin kulki kadulla, kuten jokainen muu, tai liikkui avoluukkuisessa kantotuolissa, jokaisen tervehdittävissä. Anomuskirjeitä hän tällöin mielellään otti persoonallisesti vastaan. Kerran muuan ei ollut oikein uskaltaa ojentaa hänelle kirjelmäänsä. Ystävällinen herra sanoi silloin: "Sinähän annat minulle annettavasi, kuin minä olisin elefantti, jolle sinun pitäisi pistää leipäpala kärsään." Niin myöskin kansanvaaleissa: hän tuli itse vaaliuurnalle ja antoi äänensä. Pitäähän keisarinkin äänestää yleisen äänioikeuden vallitessa. Samoin hän levollisena astui vannotettujen tuomioistuimen eteen muitten todistajain joukkoon. Käynteihin hän vastasi ensi tilassa, ja siihen sijaan että Iulius Caesarin edessä senaatti nousi seisomaan, täytyi senaattorien rauhassa jäädä istumaan, kun Augustus astui sisään, ja samoin, kun hän jätti salin.
Vaatimattomana siis omalta kohdaltaan, kuin oikea oppinut, Augustus rakasti kumminkin mitä kuninkaallisinta komeutta ja loistoa, kun oli kysymyksessä julkiset rakennukset ja kansan menestys. Egyptissä olivat maan hedelmällisyyttä palvelemaan rakennetut Niilin kanavat päässeet täydellisesti mudalla täyttymään; Augustus laitatti ne heti halutuksensa alussa uudelleen kuntoon. Agrippan piti varustaa etelä-Ranska vesijohdoilla: Agrippan työn jälkiä on Pont du Gare Provencessa. Samoin rakennettiin nyt vesijohtoja Italiaankin; lisäksi tuli Tiberin järjestely, poliisilaitoksen, yövartijalaitoksen ja lopuksi palokunnankin kuntoonpano, järjestelmällinen peninkulmakivien pystyttäminen teiden varsille ja sen mukana peninkulmalaskukin; valtakunnan mittaaminen ja luotettava valtakunnan kartta; väenlaskun toimittaminen valtakunnassa. Lisäksi vielä hyväntekeväisyys: n.s. congiariumit, suuret raha- ja ruokatavaralahjoitukset kansalle, jokaiselle taloudenpäämiehelle; lisäksi huolen pito alaikäisistä ja mielisairaista. Monta lasta Augustus kasvatutti omassa palatsissansa yhdessä omien lastenlastensa kanssa; hänen palatsissansa piti eräs kuuluisa oppinut, Verrius Flaccus, pientenlastenkoulua.
Entä sitten jumalanpalveluksen ja uskonnollisuuden kohoittaminen. Kaupunki oli aivan villiintynyt; rappeutuneita pyhättöjä nähtiin Rooman joka kulmassa. Kakdeksankymmentäkaksi jumalanhuonetta Augustus on jälleen pannut kuntoon; samoin vanhoja palvelusmenoja jälleen elvyttänyt, kuten kotihaltijain (lares) kunnioittamisen. Kaksi laaria, pieniä jumalankuvia tanssiasennossa, asetettiin teiden risteyksiin, ja ne täytyi seppelöidä kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Sillä nämä laarit eivät suojelleet yksin kotia ja kontua vaan myöskin vaeltajaa ja matkamiestä. Kaikkea muuta suurenmoisemmat olivat uudisrakennukset: tiilisestä Roomasta ne tekivät marmorikaupungin. Kuin tuon ajan todistajina kohoaa vielä nytkin Castorin ja Polluxin kaksi korkeata pylvästä vanhan Forumin rauniokentällä (onnellinen se, joka ne siellä on kuutamon hopeoimina nähnyt!), kohoaa vieläkin Mars Ultorin temppelin kolme pilaria Via Bonellan varrella lähellä Traianuksenpylvästä ja virittää hartauteen jokaisen, joka muinaisuudenjanoisena Roomaan pyhiinvaeltaa. Samoin Augustus kohoitti myöskin Palatinukselle runojenylistämän Apollon temppelin julkisine kirjastoineen: se on se temppeli, joka oli hautautuneena Villa Millsin alle ja jonka esiinkaivaminen ei vieläkään ole loppuunsuoritettu. Mutta edelleen — ja Agrippa esiintyi siellä rakennuttajana keisarin kanssa kilpaillen — ulkona Marskentällä suurin pyörörakennus, kaikkien jumalain talo Pantheon, ynnä Agrippan thermit, ja Neptunuksen temppeli (nykyisin Rooman pörssi), ja mahtava Marcelluksen teatteri j.n.e. Mikä ihanuus! Mikä sommittelun rohkeus! Sillä valtavimmat suuruusmitat tulivat siellä käytäntöön. Ja lopuksi varjoisat, katetut kävelytiet, n.s. porticus, jotka johdettiin peninkulmamatkoja halki korttelien, täynnänsä kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestarien alkuperäisiä luomia: kallista ja näkemisenarvoista. Rooma toipui. Rooma oli nuortunut. Rooma riemuitsi loistostansa, jos kohta se oli lainaloistoa; sillä kreikkalainen taide somisti kaupunkia.
Puhtaampaa oli sitävastoin runous, augustukselaisen runotaiteen kukka, joka samaten juuri nyt oli auennut ja puhjennut; sillä se oli aito latinalaista eikä kreikkalaista. Tämän läpikotaisin proosallisen hallitsijan, Augustuksen, oli suotu elää Rooman suurimpain runoilijain Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Ovidiuksen aikana; he ylistävät Octavianusta yksimielisesti jumalaiseksi mieheksi, joka on toteuttanut kultaisen aikakauden, ja kuivanjärkevä mies näki päänsä ympärillä kunniakehän, joka silloin vaikutti oudolta, mutta joka on jäänyt ainaiseksi häntä kaunistamaan.
Mutta samat runoilijat ylistävät samalla myöskin vapaan tasavallan mainetekoja, Scipioiden ja Metellusten aikoja, niin, Caton vapaaehtoista kuolemaa Uticassa: tarkoituksellinen suunta, jota silloin myöskin suuri historiankirjoittaja Livius seurasi. Mutta siihen ei sisältynyt vastakohtaa. Sillä Augustuksen oma mieli oli sellainen. Augustus loi silloin esikuvan Berlinin paljonpilkatulle Siegesalleelle. Hän pystytti Augustuksen-forumille, jonka hän uudesta loi, "tuleville polville esikuvaksi", kuten hän sanoi, kaikkien vapaan tasavallan sankarien kuvapatsaat; ne seisoivat (niinkuin ruhtinasten kuvat Berlinissä) rivissä, mutta seinäkomeroissa, alla piirroskirjoitus, missä heidän tekonsa olivat luetellut ohikulkevain ulkoaopittaviksi.
Augustuksen terveys oli jonkinverran vahvistunut kylmävesiparannuksella, jota hänelle suositteli hänen henkilääkärinsä Antonius Musa. Heti luonnollisesti kaikki ihmiset käyttivät Roomassa kylmävesihoitoa, myöskin otaksuttava valtaistuimen perillinen Marcellus. Mutta se ei sopinut kaikille, ja Marcellus kuoli. Muutoin Augustus oli rajattoman toimelias ja uuttera; hänen saappaittensa piti olla aina valmiina ulosmenoa varten, ja jos hän soi itsellensä huvitusta, se oli hyvin jokapäiväistä laatua. Hän ravisti intohimoisesti arpapikaria ja voitti siinä aina (ilmeisesti oli usein kyseessä korkeita summia). Hän oli ostanut itsellensä monta pientä lasta; hän tuotatti ne usein luoksensa ja leikki heidän kanssaan pähkinän heittämistä. Myöskin hän mielellänsä kutsutti nyrkkeilijöitä, jotka saivat suorittaa hänelle kokonaisia taisteluita. Entä sitten teatteri: Augustus on saattanut teatterissa vallalle silloin aivan uuden taidelajin, baletin; se oli tuo korkeantaiteellinen, mutta kovin irstas pantomimi. Se huvitti hienompaa yleisöä; eläintaistelut ja veriset miekkailijanäytännöt sitävastoin olivat Rooman roskaväkeä varten; todella sivistyneet pysyivät niistä poissa; mutta Augustus se teki nämä suuret mieltä kiihoittavat näytelmät kansalaumojen alinomaiseksi ajankuluksi, kansan, joka nyt ei vaadi valtiolta ilmaiseksi ainoastaan leipäänsä, vaan myöskin juhlanäytäntönsä. Täytyy myöntää: tämä ei ollut lainkaan hyvää. Kerran hän kaivatti kaupungin edustalle keinotekoisen järvenkin ja tarjosi siinä nähtäväksi meritaistelun, naumakhian. Sillä roomalaiset tahtoivat myöskin kerran omin silmin nähdä Aktionin taistelun. Koko kansa virtasi sinne ulos kaupungin porteista, oikea kansainvaellus, ja melkoisen poliisivoiman täytyi varjella tyhjää pääkaupunkia, etteivät rosvot sillä aikaa ryöstäisi kaikkia puoteja ja pankkeja.
Niin kaikki Augustuksen ajalla näytti oivalliselta, mieltä ylentävältä ja varjottoman aurinkoiselta, kuin jumalat itse olisivat ilmestyneet ja kulkeneet halki maiden ja kaupunkien, ja siunaus versoi, minne he vaelsivat. Mutta onnettomuus kohtasi siitä huolimatta tätä Caesareista onnellisinta keskellä hänen onneansa, ja siinä työssä, jonka hän oli suorittanut, piili epäonnistumisen ja hävityksen siemen. Ja tähän oli syynä pääkaupungissa vallitseva irstas siveettömyys ja se hillitsemätön, mieletön ylellisyydenhimo, joka silloin oli vallannut varakkaan luokan. Se oli enää ainoastaan murtunutta sukua. Senvuoksi ei kellään ollut halua ottaa kannettavaksensa suuria valtiollisia velvollisuuksia. Sotapalveluksesta koetettiin päästä, miten voitiin. Pahinta oli avioliiton rappio, lapsettomat kodit. Siitä keisarin julman ankara avioliittolainsäädäntö, joka kokonaan riisti perintöoikeuden kaikilta naimattomilta miehiltä. Ymmärretään, että näistä avioliittolaeista oli seurauksena jättiläismellakoita, varsinkin teatterissa, missä Augustus mielellänsä näyttäytyi. Vielä tuloksettomampaa kuin tämä oli jalojen siveyskirjoitusten levittäminen, mitä Augustus suunnitelmallisesti harjoitti. Miksi oli olemassa paljon hyviä kirjoja? Pitäisihän niiden mukaan myöskin elää! Siveellisyyden kohoittaminen! Tosiaankin, aika janosi siveellistä parannusta. Senvuoksi juuri silloin Augustuksen hallituksen aikana Johannes Kastajan esiintyminen Palestiinassa ja kristinuskon synty. Nämä harrastukset Tiberin rannoilla ja Jordanin äyräillä olivat samanaikaisia. Ja Augustus ponnisteli itse kunniallisesti kohoittaakseen itsensä ja perheensä siveellisesti korkeammalle tasolle. Tämä mies todistaa arvokkaalla tavalla todeksi sen väitteen, että suuret velvollisuudet kasvattavat ihmistä ja korkea asema häntä nostaa ja puhdistaa. Armottoman raa'at viettinsä Augustus on vanhempana miehenä ihmetyttävässä määrin voittanut, ja humaanisuus, jota silloin melkein jokainen hänen tekonsa osoitti, vaikuttaa täysin puhtaalta, sisäiseksi omaisuudeksi tulleelta.
Mutta hän sai nyt kokea tapain turmeluksen kauhut omassa lihassansa ja verassansa. Iulia, hänen oma lapsensa, jonka hänelle kerran Scribonia, hänen toinen vaimonsa, oli lahjoittanut, Iulia, tämä ihmeteltävän nerokas rotuihminen, häikäisevä nainen, oli naimisissa hänen lähimmän ystävänsä, sotapäällikkö Agrippan kanssa. Kaikki toiveet kohdistuivat tähän avioliittoon. Mutta Iuliassa heräsi keisarintyttären itsevaltaisen ylimielinen vallantunne, tunne, että oli hyvän ja pahan yläpuolella, ja hän eli ujostelematta viettejänsä noudattaen, hillittömästi, häpeämättä, näyttäytyi julkeasti ja avoimesti rakastelijoittensa ympäröimänä. Häväistys, julkisella paikalla, oli niin kuulumattoman suuri, että Augustuksen täytyi tämä tyttärensä, jonka hän hempeällä hellittelyllä oli ympäröinyt, rikoksentekijättärenä tuomita, rangaista, hyljätä. Eräs Marcus Antoniuksen pojista oli ollut hänen suosituimpia rakastelijoitansa, ja tämä nuori Antonius oli suunnitellut murhayrityksenkin keisaria vastaan. Niin kostautui Augustuksen oma kevytmielinen nuoruudenelämä lopuksi hänelle itselleen.
Mutta onnettomuudet jatkuivat. Viisi lapsenlasta Iulia oli hänelle antanut; niiden joukossa oli yksi henkisesti vajaamittainen poikalapsi, Agrippa, mutta kaksi hyvälahjaista poikaa, Gaius ja Lucius. Huolehtiakseen vallanperimyksestä Augustus otti nämä lapsenlapset ottopojikseen; ne tulivat siis hänen lapsikseen; hän suorastaan osti ne vävyltänsä Agrippalta, ja rakasti heitä, niinkuin hän rakastaa voi; hän rakasti heitä ikäänkuin järjestelmän mukaan, antoi itse heille laskentotunteja ja lukutunteja, piti heitä aina ympärillänsä, antoi heidän matkoilla ratsastaa rinnallansa. Mutta pojat eivät kehittyneet erittäin suotuisasti, ja äkkiä, vuosina 1 ja 2 j.Kr. he molemmat kuolivat. Isku järkytti häntä kovin. Yleisön kesken kerrottiin, että Livia oli myrkytyttänyt pojat. Mutta niin kuolivat myöskin Augustuksen vanhat ystävät ja auttajat Agrippa, Maecenas, niin kuolivat myöskin parhaat niistä runoilijoista, jotka mainitsin ja jotka hänen aikakauttansa kaunistivat, menivät pois paljoa ennen häntä. Vanhus joutui yhä yksinäisemmäksi ja hänen oli nyt tyytyminen Livian kahteen poikaan, poikapuoliinsa Tiberiukseen ja Drusukseen, kunnes Drususkin, joka oli paljoa miellyttävämpi kuin Tiberius, kuoli aivan liian aikaiseen (8 e.Kr.). Viimeisinä kahtenakymmenenäkahtena elinvuotenaan väsynyt hallitsija näki jääneensä yksin Livian ja synkän sulkeutuneen Tiberiuksen seuraan. Mutta vasta vuonna 4 j.Kr. hän veti Tiberiuksen kanssahallitsijana lähellensä.