Lisäksi tuli vielä valtiollisia onnettomuuksia. Augustus on muutoin käynyt vähän sotia; sillä ulkomaiset kansat pyrkivät nyt näennäisesti niin mahtavan keisarikunnan kanssa rauhaan; ennen kaikkea parthialaisetkin (vuonna 20 e.Kr.) Ainoastaan germaanit tuottivat yhäti huolta. Jo vuonna 16 e.Kr. he häpeällisesti perinpohjin löivät Augustuksen sotapäällikön Lolliuksen. Tämän kyllä Tiberius ja Drusus jälleen korvasivat tunkeutumalla kuuluisilla sotaretkillänsä syvälle Saksaan, Elbelle saakka, ja oikeallekin Rheinin rannalle nyt Rooman leveä kämmen asettui. Mutta teurastus Teutoburgin metsässä, kheruskilaisen Arminiuksen äkillinen, valtava voitto vuonna 9 j.Kr. teki tyhjäksi tämän kaiken. Publius Quintilius Varuksen johtamat kolme legioonaa oli päällekarkauksessa tuhottu, myöskin upseerit kaikki; kaikki sotamerkit menetetyt, itse Alison linnoitus kukistunut, ja Varus itse heittäytyi miekkaansa. Vihattu roomalainen oikeudenkäyttö ja Rooman verot olivat ajaneet germaanit tähän vapaustaisteluun. Vielä kapinan puhkeamisen edellisenä iltana kavala Arminius oli aterioinut Alison linnoituksessa mitään aavistamattoman roomalaisen luona. Silloin näyttäytyi äkkiä, miten Rooman sotalaitos oli rappeutunut. Valtio oli oikeastaan aina rahapulassa ja seurauksena siitä joukko-osastot laajoilla rajoilla liian heikot. Vanha Augustus antoi harmista partansa ja tukkansa kasvaa pitkäksi. Sellaisena hän oli kuukausimääriä. Roomassa itsessänsä asetettiin turvajoukkoja, ettei syntyisi kapinaa hallitusta vastaan, ja kaikkien provinssien maaherrain virkakautta pitennettiin, etteivät muutkin lännen kansakunnat nousisi Roomaa vastaan. Augustuksella oli tähän saakka germaanihenkivartiosto (niinkuin paavilla nykyisin sveitsiläiset henkivartijat); sillä germaaneja pidettiin voimakkaimpina ja uskollisimpina vartijoina. Nyt hän lakkautti sen. Germaanilaisvaara oli tästä alkaen uhkaamassa Rooman valtakunnan taivaanrannalla.
Huolta ja nöyryytyksiä ei siis puuttunut. Harvinainen mies, joka viidenkymmenenviiden vuoden ajan oli roomalaisiansa hallinnut, voi kuitenkin tyytyväisenä vihdoinkin vuonna 14 levolle laskeutua. Koko Italia kukoisti jälleen, ja ennen kaikkea kaikissa provinsseissa, koko avarassa maailmassa, kiitos oivallisesti järjestetyn valtakunnanhallinnon, heräsi terve, rikas elämä. Ihana kylvö oli kylvetty. Iloinen toivehikkaisuus virisi kautta provinssien. Aivan hänen kuolemansa edellä, kun hän oli purjehtimassa Napolin lahdella, tuli yksinkertaisia aleksandrialaisia laivamiehiä odottamatta Augustuksen luo laivan kannelle ja sanoivat juhlallisesti hänelle: "Sinä olet se, jonka toimesta me elämme, laivaliikettämme harjoitamme, olemme vapaita ja saamme voittoa." Suloista oli varmaan hänen korvallensa sellaista kuulla. Ja päivät olivat vielä niin kauniit: oli sydänkesä, ei vielä syyskuu. Ihmeellinen lämpö, joka teki niin hyvää vanhalle ihmiselle. Sininen meri kimalteli ja hehkui. Caprilla vanha hallitsija vielä tarjosi kansanaterian ja toimeenpani nuoren väen tappelun heitättämällä sen joukkoon leivoksia ja omenia. Se huvitti häntä hyvin. Neljä päivää hän oli siten vielä Caprilla, mitä lempeimmältä mielellä. Keskustelussa sattui, että hän huomaamatta tekaisi soman kreikkalaisen runosäkeen ja pian vielä toisen. Silloin hän kysyi korkeasti oppineelta seuralaiseltansa Thrasyllokselta: "Keneltä tämä säe on?" Kun Thrasyllos valitti, ettei hän tuntenut oivallista runoilijaa, hän oli haljeta naurusta. Mutta ähkytauti, jota hän poti, oli häneltä kokonaan vienyt voimat. Napolin kautta hän tuli vielä Nolaan lähellä Pompeiia. Sinne hän kutsutti Tiberiuksen luoksensa, sillä hän tunsi äkkiä lopun lähenevän. Kokonaisen päivän hän vielä keskusteli siellä salaisesti synkän kruununperillisensä kanssa. Tämän keskustelun jälkeen kerrotaan Augustuksen sanoneen: "Voi kurja Rooman kansa, miten verkkaisin hampain sinut rikki pureskellaan".[78] Juuri ennen kuolemaansa hän kysyi: "Onko kansa ulkona jo kuohuksissaan?", annatti sitten peilin ja silitytti tukkansa (hän pani nyt enemmän arvoa ulkoasuunsa). Sitten hän lysähti kokoon. Hän näki hengessä neljäkymmentä nuorukaista, jotka tahtoivat kantaa hänet pois. Ne olivat hänen tulevat ruumiinkantajansa. Hän tunsi jo, että hän ei enää voinut hallita alaleukaansa, yhtäkaikki hän sanoi vielä ympärillä seisoville merkilliset jäähyväissanansa: "Olenko teidän mielestänne näytellyt hyvin elämän teatterikappaleen?" ja sitten kreikaksi: "Jos pikku kappale on teitä miellyttänyt, niin taputtakaa käsiänne ja laittakaa, että minä voin iloisena poistua." Sitten hän erosi elämästä Livian sylissä. Mutta nuo sanat ovat niin luonteenomaisia kuin mahdollista. Sillä niin oli todellakin: elämä teatterikappale! Hän oli osansa hyvin näytellyt, ja se osa oli vaikea esittää, rauhanruhtinaan ja maailman onnellistuttajan osa. Suorittaakseen sen hän oli jättänyt kaikki alhaiset vietit, verenhimon ja hirmuvaltiaan ihmishalveksimisen. Hän oli neljänkymmenen vuoden ajan naamioinut itsensä hyväksi ihmiseksi. Hän oli lopuksi tullut siinä hyväksi. Tämä itsekasvatus on ilmiömäistä. Senvuoksi hän on myöskin saavuttanut suosiota, niinkuin tahtoi. Hän on pysynyt koko seuraavan ajan roomalaisten voittamattomana ihannekeisarina.
Kun hän oli kuollut, hänen, lapsenlapsistansa, hänen tyttärensä Iulian pojista, yksi eli vielä; se oli tuo heikkojärkinen, mielisairas nuorempi Agrippa. Tiberius surmautti heti tämän Agrippan. Sitten vasta hän ilmoitti kansalle, että Augustus oli kuollut. Tiberius oli nyt ainoa perillinen.
Pitäisikö minun puhua vielä siitä yli-inhimillisestä kunnioituksesta, joka on tullut Augustuksen osaksi. Meille on nykypäivinä läheisintä, että Sextilis kuukausi (elokuu) silloin hänen mukaansa sai nimen Augustus; keisari oli näet kuollut tässä kuussa. Muutoin häntä kunnioitettiin jo elinaikanansa jumalana ulkopuolella Roomaa monissa temppeleissä, ja sitä varten syntyi monessa provinssissa erityisiä papistokuntia, n.s. augustaalit. Sentähden myöskin kerrottiin: Octavius ei ohutkaan Augustuksen isä, vaan Augustus oli jumalan poika. Apollo jumala itse oli yhtynyt hänen äitiinsä, Attiaan. Sitten tuli lisäksi vielä toinen tarina, että nimittäin muuan ennustaja oli Roomassa vuodesta 63, Augustuksen syntymävuodesta, ennustanut, että sinä vuonna syntyisi Roomalle kuningas; heti Rooman senaatti, joka pelkäsi kuningasta, käski, että kaikki v. 63 syntyvät lapset piti surmattaman (esikuva Betlehemin lasten surmaamiskertomukselle). Mutta tämä pahatyö jäi suorittamatta, koska kaikki ylhäissäätyiset vanhemmat, jotka odottivat lasta sinä vuonna, palavasti toivoivat, että heidän pojastansa olisi tuleva luvattu maailman kuningas. Luonnollisesti Augustuksen kuoleman jälkeen hänen syntymätalostansa Roomassa tuli pyhäkkö; myöskin hän lapsuudenkotiansa Velitraessa oppaat vielä myöhempinä aikoina näyttelivät: siellä oli kamalaa; aave kummitteli tyhjissä huoneissa, eikä kukaan uskaltanut siellä oleskella, saatikka asua. Tiber joen ja Rooman Corson, vanhan Flaminiuksen tien, välillä Augustus oli itse rakennuttanut itselleen ja omaisilleen mausoleumin, jota ympäröitsi kaunis puisto, nuorison leikkipaikka. Sinne hänen tuhkansa haudattiin. Senaattorisäätyiset miehet kantoivat hänen ruumiinsa paareilla polttoroviolle, korkealla hartioillansa halki Rooman katujen. Kun rovio paloi ja liekit leiskahtivat yli ruumiin, näki eräs — se oli eräs senaattoreista — omin silmin, miten Augustus liekeistä ja savusta ruumiillisena nousi taivaaseen. Jumalanpojan taivaaseenastuminen! Tämä ei voi meitä oudoksuttaa. Se oli rohkean haaveellisen uskonnollisuuden aikaa, ja kernaasti uskottiin sellaisiin ihmeisiin.
KEISARI CLAUDIUS
Rooman keisariaika, joka alkoi Augustuksen nelikymmenvuotisella yksinvallalla, kesti viisi vuosisataa. Se päättyy Länsi-Eurooppaan nähden 5. vuosisadalla, v. 476 j.Kr. Odoakerin, germaanilaisen sotakuninkaan esiintymiseen. Jokainen noin kuudestakymmenestä Rooman keisarista — vai oliko heitä enemmän? —, jotka tuona aikana ovat hallinneet, on luonnetyyppi. Kaikki he ovat lyötättäneet rahaa, ja keisarirahat näyttävät meille heidän pronssiset piirteensä. Meidän on tässä tyydyttävä vain muutamiin.
Augustusta seurasi lähinnä säännöllisessä perintöjärjestyksessä, joka perustui sukulaisuuteen, ainoastaan nuo neljä: Tiberius, Caligula, Claudius ja Nero. Kun minä heidän joukostansa otan esitettäväkseni keisari Claudiuksen, se ei tapahdu yksinomaan vaihtelun halusta: juuri tämä Claudius oli kaikista yksinvaltaista tyhmimmän huudossa, ja maksaa vaivan niin monen sankarin perästä nähdä kerrankin n.s. narri purppurassa; tärkeämpää on, että paljon henkilöitä, myöskin naisia, joilla on kuuluisa nimi, ryhmittyy Claudiuksen ympärille. Hän hallitsi ainoastaan kolmetoista vuotta.
Aluksi on tehtävä vain jokunen esihuomautus. Jo heti Augustuksen kuoleman jälkeen, jo Tiberiuksen aikana, oli lempeä keisarivalta muuttunut avoimeksi hirmuvallaksi. Tosin ei lain, vaan väärinkäytöksien tietä. Korkean senaatin vaikutusvalta, joka kerran vapaan tasavallan aikana oli niin suurenmoisesti valtiota johtanut, oli kokonansa vaipunut. Ja kansa sitten! Kansanvaalit, kansan virkamiesten valitsemisen Tiberius lakkautti, keisari nimitti nyt virkamiehet. Jo Augustus oli niinikään turvallisuudeksensa sijoittanut Roomaan 3000 miestä keisarillista kaartia; Tiberius järjesti tämän joukon vakinaiseen leiriin Viminalis kukkulan taakse. Nämä olivat pretoriaanit, joiden prefekti eli päällikkö pian tuli lähinnä keisaria mahtavimmaksi mieheksi. Jo epäluuloisen Tiberiuksen aikana kukoisti sitäpaitsi inhoittava ilmiantajajärjestelmä (delatores) ja oikeusmurhat ilmoitettujen majesteetinloukkausten johdosta; sekin uusi käsite. Yhdelle ainoalle ihmiselle Tiberius, tämä runsaslahjainen mies, joka kumminkin vajosi ihmisvihaan ja ihmiskammoon, lahjoittaa luottamuksensa, ovelalle Seianukselle. Tiberius vetäytyy luoksepääsemättömänä salaisuuden verhoamaan yksityiselämään Caprille. Caprin saari on nytkin vielä täynnä salaperäisen synkkiä muistoja Tiberiuksesta, ja yhäkin hänen vaivattu henkensä kummittelee siellä öisin hänen palatsilinnojensa sortuneissa raunioissa. Mutta Seianus petti hänet häpeällisesti. Kumminkin piinatulla vanhuksella oli vielä kyllin voimaa häntä rangaista. Kyllästys ja inhontunne jäi hänelle jäljelle. Tiberius tuli 79 vuoden vanhaksi. Itse kuolemakin pelkäsi häntä. 23 vuoden ajan oli Tiberiuksen valta pääkaupungin kuormana (14—37); mutta provinsseille se koitui siunaukseksi, ja hänen vanha sotapäällikkömaineensa vaikutti, että Rooman nimi edelleenkin oli korkeassa arvossa parthialaisten ja germaanien keskuudessa.
Häntä seurasi nuori Caligula, Tiberiuksen veljen pojanpoika; hän oli ainoa kruununperillinen, joka vielä oli käytettävissä. Sillä kuolema, nimenomaan väkivaltainen kuolema, oli jo silloin arveluttavassa määrin tehnyt puhdasta keisariperheessä. Caligula oli äitinsä puolelta Marcus Antoniuksen jälkeläinen; hän oli paljon ylistetyn, kansan jumaloiman Germanicus prinssin poika. Hän oli nuori, 25 vuoden vanha. Mutta hän petti kaikki toiveet; sillä valta oli nyt mielisairaan käsissä. Kaikki hänessä on patologista. Hän tiesi sen itse; hän ei nukkunut yöllä, kalvavat ajatukset ahdistivat häntä. Mutta kukaan ei pannut verenhimoista hullua kahleisiin. Viisi vuotta hänen n.s. hallitustansa eivät olleet muuta kuin murhaa ja ryöstämistä. Roomaa kuritettiin hirmuisesti, eikä yksin Roomaa, vaan provinsseihinkin ulottuivat hänen ahneutensa ryöväysretket. Kissamaisena ja kavalana koko maailmaa kohtaan hän piti senaattorit sellaisessa kauhussa, että he palvelivat häntä pöydässä kuin viinurit, lautasliina käsivarrella. Hänestä oli liian kallista ostaa ruokaa petoeläimille; senvuoksi hän heitätti pedoillensa rikoksentekijöitä; ne eivät maksaneet mitään. Caligula se myöskin ensimäisenä tarjosi nähtäväksi julkisen tuomitun polttamisen. Mutta hän sai sopivan lopun, oman henkivartiostonsa toimesta. Pretoriaanit määräsivät jo silloin Rooman kohtalon; he murhasivat mielipuolen narrin balettiharjoituksessa hänen omassa palatsissaan.
Enää ei siis senaatti tyranneja murhaa. Yhtäkaikki liikahteli siinäkin vielä hiukan vanhaa toimitarmoista henkeä. Senaatissa nousi heti voimakas puolue, joka tahtoi nyt toimeenpanna keisariuden lakkauttamisen ainaiseksi. Mutta sotamiehet, mitä ne välittivät senaatista? Pretoriaanit tekivät heti seuraavana päivänä kunnioituksin ja uskollisuudenvaloin Rooman keisarin Claudiuksesta, joka heillä oli luonansa leirissä. Minä huomautan, että näissä pretoriaaneissa monasti oli germaanejakin; saksalaisia pidettiin silloin jo parhaina sotilaina, valiojoukkona, ja saksalaiset ovat siis kenties jo silloin keisarin määränneet. Sellainen tapahtuma sattui tammikuussa 41. Mielenkiintoista on lähemmin tuntea ne olosuhteet, missä tämä tapahtui.