Tämä Claudius oli Caligulan setä, jalon Germanicuksen veli, ja hän oli silloin jo viidenkymmenen vuoden vanha. Jo lapsena häntä kohdeltiin halveksien. "Tyhmempi kuin Claudius" oli jo aikaisin sananpartena keisarillisessa perheessä. Hänen oma äitinsä nimitti häntä epäsikiöksi (portentum), joka ei syntymässä ollut tullut valmiiksi. Senvuoksi annettiin pojalle kasvattajaksi raain mies, mikä tallista noudettiin, tallirenkien katsastusmies. Livia, vanha keisarinna-äiti ei yleensä koskaan suonut puhuttelusanaa taitamattomalle tolvanalle ja Augustus sanoi: "Hän tekee meidät ikuisesti naurunalaiseksi, mies parka. Älkää vain antako hänen sirkuksessa istua eturivillä keisariaitiossamme, sillä silloin kaikki näkevät hänet ja nauravat."
Claudius tosiaankin änkytti, ei pitänyt nenäänsä puhtaana, hänellä oli raaka tapa nauraa, ja kun hän vihastui, hänen suunsa vaahtosi; muutoin hän oli suurikasvuinen; mutta hän nyhjytti päätään ja ontuikin hiukan. Tiberius ja Caligula käsittelivät kumpikin keisarina ollessaan häntä nollana, niin, jättivät hänet vain senvuoksi elämään, koska he ajattelivat: hän on vaaraton. Claudius toivoi kunniallisesti saavansa kerran valtionviran. Tiberius vastasi hänelle: "Sinä kelpaat ainoastaan karnevaaliin; tuossa 40 kultakolikkoa huvitellaksesi."
Mutta kaikki tämä oli väärin. Claudiuksesta olisi varmaan voinut tulla jotakin. Mies hankki aikaisin aivan omasta halustansa perusteellisen kirjallisen sivistyksen, niin, mitä kaukaisimmat tiedot vanhan historian alalla; Livius, suuri historioitsija, oli hänen opettajansa, ja hän seurusteli mielellään kreikkalaisten oppineiden kanssa. Eikä vain niin; hän on aikaisin itsekin julkaissut oppineita teoksia, jotka hän osittain kirjoitti kreikan kielellä. Missä ilmeni siis hänen tyhmyytensä! Ilmeisesti on aika ajoittain vika olla klassillinen filologi; sillä se hän oli; hän tutkisteli myöskin fonetiikkaa; miten narrimaista! Mitä sellaisella omituisella ihmisellä ja kirjatoukalla oli tekemistä keisarillisten prinssien ja tottuneiden maailmanmiesten joukossa! Mutta kun hänet suunnitelmallisesti suljettiin kaikista viroista ja valtiovelvollisuuksista, siitä oli seurauksena, että hän lopulta rupesi juomaan ja pelaamaan ja seurusteli vain alhaisten ihmisten kanssa, jotka tekivät hänestä karkeata pilkkaa. Aterian jälkeen hän nukahti; silloin he heittelivät häntä öljymarjan sydämillä ja vetivät hänen käsiinsä villaiset käsineet; kun hän heräsi ja hieroi silmiänsä, hän säikähti karkeita käsiänsä. Ajateltakoon nyt, että sellainen ihminen äkkiä tulee maailman keisariksi. Että loppuromahdus oli tapahtuva, oli päivänselvää.
Kun Caligula piti murhattaman palatsissansa, salaliittolaiset poistivat läheisimmistä huoneista mahdollisimman tarkoin kaikki vastukseksi koituvat todistajat. Claudius tyrkättiin aluksi erääseen salongeista. Kun hän sinne kuulee haavoitetun Caligulan hirmuisen kirkunan, hän hiipii eräälle parvekkeelle ja kätkeytyy kauhuissaan ulkokaihtimiin. Muuan sotamies näkee hänen jalkansa pistävän esiin. "Halloo! kuka siellä piileskelee!" Hän tuntee Claudiuksen, joka pelosta lankeaa polvillensa. Sotamies tekee heti kunniaa, tervehtää häntä heti kohta "imperatoriksi", koko sotilasjoukko raahaa hänet halki kaupungin kantotuolissa kasarmin pihalle. Siellä Claudius viettää seuraavan yön pää riipuksissa ja arkana.
Sillävälin Capitoliumille kokoontunut korkea senaatti neuvottelee, neuvottelee ja neuvottelee eikä tiedä, mitä sen oikeastaan pitäisi päättää; katukansaa tunkeutuu lähistölle; kansa huutaa uutta hallitsijaa, joka antaa sille leipää ja näytelmiä. Silloin pretoriaanit ratkaisevat asian lopullisesti. He vannovat uskollisuutta Claudiukselle. Hän on keisari kaartin toimesta, ja hetikohta Claudius maksattaa kullekin yksityiselle kaartinsotilaalle käsirahoina 15,000 sestertiä (noin 3,700 markkaa).
Kävi, kuten käydä täytyi. Kuka olisi kansan muutoin pitänyt valita? Koko Augustuksen suvusta ei ollut ketään muuta täysikasvuista enää jäljellä paitsi Claudius, huolimatta kaikista ottopojaksiotoista. Niin, jos senaatin keskuudesta olisi noussut lahjakas mies, kyllin päättäväinen ja tunnoton voittaakseen palkkasoturit rahalla puolellensa! Mutta sellaista ei ollut.[79] Kaikkein vähimmin sopiva sellaiseen osaan oli Seneca, n.s. filosofi Seneca, tuon ajan merkitsevin mies, silloin jo 43 vuoden vanha, rikaslahjainen, hieno, asioita ymmärtävä, ja täynnä antaumusta suuriin päämääriin, mutta liian hyväsydäminen; oikeamielisyyden ja ihmisyyden mies ei silloin vielä kelvannut Rooman valtikan kantajaksi, Caligula oli häntä juuri näiden hänen ominaisuuksiensa vuoksi ankarasti uhkaillut ja vainonnut. Seneca nähtiin silloin vain yksityispiireissä toimissansa. Hänen suuri tulevaisuutensa oli vielä kaukana.
Juuri silloin, vuonna 41, Seneca, vuosisatansa nerokkain kirjailija, kirjoitti mukaansatempaavan kirjoituksen vihaa vastaan (de ira), joka hämmästytti uutuudellaan. Kirjoitus oli päiväntapahtuma. Hän näki, että kiivas viha ja kaikkien itsekkäitten viettien hillittömyys tuhosivat kaikki sivistyksen siunaukset ja tekivät elämän Roomassa helvetiksi. Hän vaati tämän maailman mahtavilta vihdoinkin mielenmalttia, itsekuria, kohtuutta, niin, ihmisrakkautta (tähän asti roomalaiselle tuskin ymmärrettävä käsite). Myöskin hän julkisesti julisti Augustuksen ihannekeisariksi, johon oli palattava.[80] Tämä kaikki miellytti suuresti uutta keisaria Claudiusta, ja Seneca teki häneen pysyvän vaikutuksen; sillä Claudiuskin tahtoi palata Augustuksen lempeämpään hallitustapaan; hän tahtoi vahvistaa jälleen senaattia; hän häpesi kiivauttansa, jota Seneca paheksui, ja lupasi julkisesti maltillisuutta ja itsensä hillitsemistä.
Mutta olot olivat liian sekavat. Hänen hallituksensa ensimäisestä päivästä alkaen oli keisariin tarrautunut kaksi valtaa: ensiksi hänen puolisonsa Messalina ja toiseksi hänen vapautettunsa.
Claudius perehtyi tosin itse oikein tarkasti asioihin. Hänen senaattipuheensa osoittavat, että hän erinäisiä kysymyksiä tutki persoonallisesti huolella ja perinpohjin. Kun Roomassa on tulipalo, hän on kaksi yötä peräkkäin palopaikalla ja itse huutaa ihmisiä auttamaan ja pelastamaan; tällöin hänellä on vieressänsä koreja täynnä rahoja, ja hän palkitsee jokaista, joka auttaa, heti. Huono merkki on, että hän halveksi lainoppineita; mutta oikeudenkäyttöä hän on innolla edistänyt, estänyt kaiken vitkastelun oikeusasiain käsittelyssä. Hän itse oli korkein oikeusaste siviilijutuissa, ja hän tuli siinä yhäti kosketuksiin yleisön kanssa tavalla, joka nykyaikaiseen hallitsijaan nähden on aivan mahdoton ajatellakin. Sen pahempi hän juuri näissä puuhissaan teki itsensä äärettömän naurettavaksi. Koko päivän päästään hän istui Forumilla ja antoi asianajajain edessänsä puhua ja puhua, kunnes hän nukahti; sellaista menoa oli koko vuoden, mätäkuussakin (ja ajateltakoon, mätäkuu Roomassa!). Ainoastaan milloin hän vainusi lähistöllä pappien ateriaa, hän äkkiä keskeytti käsittelyn ja meni kuokkavieraaksi. Ja aivan liian yksinkertaisia hänen päätöksensä usein olivat, kuten esim. syytettäessä erästä kreikkalaista siitä, että hän oli väärin ottanut itselleen Rooman kansalaisen oikeudet. Claudius määrää, että käsittelyn aikana tämän kreikkalaisen on esiinnyttävä kreikkalaisessa puvussa, niin kauan kuin syyttäjä puhuu; mutta niin pian kuin puolustaja alkaa puhua, hänen on pukeuduttava uudestaan ja esiinnyttävä roomalaisena.
Mutta tällä kummallisen turhantarkalla herralla oli palatsissaan kotiministerinsä, hyvin älykkäitä kreikkalaisia orjia, joille hän oli lahjoittanut vapauden. Sana minister merkitsee oikeastaan kotiorjaa; keisarilliset ministerinvirat eivät siis alkujaan olleet muuta kuin talonpalvelijanpaikkoja. Näille aivan yksityisille palvelijoilleen Claudius nyt jätti kaikki suuremmat hallitusasiat, ja se oli viisasta. Felix oli hänen sotaministerinsä nimi; Pallas hoiti tililaitosta, siis finansseja, raha-asioita; Narkissos oli kansleri; tämä oli tärkein toimi, s.o. hän hoiti valtakunnassa ja valtakunnan rajojen ulkopuolella poliittista ja hallinnollista kirjeenvaihtoa. Polybios ja Kallistos lopuksi hoitivat anomuskirjeosastoa. Narkissos oli terävin, suurenmoisin näistä kreikkalaisista hovimiehistä, joita laiskat roomalaiset varmasti raivo sydämessä katselivat. Kreikkalaiset ne nyt Roomaa hallitsivat: siitä raivo. Se oli leipäkateutta ja rotuvihaa. Claudius sitävastoin oli täydellä syyllä pelkkää kiitollisuutta, ja mikään kunnianosoitus ei hänestä ollut liian korkea hänen auttajillensa. Näitä kreikkalaisia moitittiin syystä, että he käyttivät asemaansa hyväkseen rikastuaksensa äärettömästi. Narkissos ja Pallas olivat läheltä pitäen Rooman rikkaimmat miehet. Mutta kuka roomalainen teki sitten toisin, jos hän vain sai jotakin tilaisuutta siihen? Tämän ryöväysjärjestelmän ovat kreikkalaiset nousukkaat oppineet Rooman omilta suuruuksilta, Iulius Caesarilta etunenässä. Tosiasia on, että tyhmän Claudiuksen hallituskausi esiintyy pysyviltä suorituksiltaan poliittisella ja hallinnollisella alalla paljoa loistavampana kuin Tiberiuksen ja Caligulan hallitus. Tästä hän oli kiitollisuudenvelassa ennen kaikkea Narkissokselle, jolla oli käsissänsä ulkoasiat ja yleishallinto. Muistelen vain ihmeellistä Claudiuksen vesijohtorakennusta, aqua Claudiaa, jonka jättiläiskaaret nytkin vielä ovat Campagnan pääkaunistus ja Lateraanin lähellä yli kaupungin muurin ylpeästi tunkeutuvat kaupunkiin. Lisäksi tuli aivan hiekoittuneen Ostian sataman uudestirakentaminen majakkoineen. Ostia on Rooman miljoonakaupungin luonnollinen satama, mutta nykyisinkin se on jälleen aivan hiekoittuneena. Se oli teknillinen jättiläissuoritus, ja kukaan Rooman vallanpitäjistä ei ollut tähän asti siihen uskaltautunut. Vielä mielenkiintoisempaa on, että Marokko silloin lopullisesti järjestettiin provinssiksi, kieltämättä taaskin arvaamattoman suuri voitto valtakunnalle; mitä Marokko kauppapoliittisesti merkitsee, siitä ovat nykyisin ranskalaiset ja jotkut saksalaisetkin päässeet selville. Mutta suurinta on, että Britannia, tarkemmin Etelä-Englanti, nyt Claudiuksen kenraalien johdolla vuonna 43 valloitettiin ja tuli Rooman provinssiksi. Tämä on muistettavinta. Sillä tällä tapahtumalla alkaa Englanti historiansa.