Niin hän vie keisarin, kun he ovat tulleet Roomaan, ensiksi Siliuksen taloon, ja ilmeni, että Messalina oli ottanut koko joukon taide-esineitä keisaripalatsista ja niillä koristanut rakastetun Siliuksen kotia. Silius laahataan pretoriaanien kasarmin pihalle. Siellä Narkissos jo seisoo hänen syyttäjänänsä. Kaarti huutaa meluten hyväksymistänsä, ja Silius pyytää ainoastaan, että hänet pian lopetettaisiin. Siihen paikkaan Claudius hänet surmauttaa.
Messalina on sillävälin äitinensä paennut Luculluksen puutarhoihin, tuskan ja raivon vallassa. Hän tietää, että Claudius on häntä sieltä etsivä; hän tietää silloin liikuttavansa hänen sydäntään; niin, enemmänkin vielä, hän tahtoo kostaa tuolle Narkissokselle. Mutta keisari ei tule. Keisari on tosin lempeyteen taipuvainen. Mutta Narkissos pidättää häntä. Hänen tulostansa nyt kaikki riippui. Yö tulee. Mikä kauhistuttava odotus! Hänen äitinsä Lepida neuvoo häntä itse tappamaan itsensä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä. Hän ei voinut uskoa niin äkillistä perikatoa.
Silloin hän kuulee kolkutusta portille. Narkissos on hankkinut murhaajat. Murhaajat ne ovat. Messalinan tuskanhuudot ovat turhia. Raaoin häväistyssanoin kurja surmataan. Lapset seisoivat vertavuotavan ruumiin ääressä.
Se oli Messalina-tragedia. Suunnilleen niin Tacitus sen meille kertoo, mutta paljoa laajemmin ja liikuttavammin. Se vaikuttaa meihin joka tapauksessa voimakkaammin kuin silloin keisari Claudiukseen, joka lopusta kuullessaan osoittautui aivan välinpitämättömäksi, tulematta vähintäkään liikutetuksi edes nähdessään lastensa itkevän äitiä. Niin, sanotaanpa hänen seuraavana päivänä aterioidessaan kysyneen: "Miksikä keisarinna ei tulekaan syömään!" aivan kuin ei olisi saanut vähintäkään vihiä siitä, mitä oli tapahtunut.
Olkoon tapahtuman laatu miten inhoittava tahansa, joka tapauksessa Roomalle oli vapahdus, että Messalina oli raivattu pois; ja se oli Narkissoksen ansio. Mutta senaatti päätti hävittää kaikki keisarinnan kuvapatsaat, ja tämä on sen pahempi tosiaankin tapahtunut. Ainoastaan yhden pysyvän muistomerkin hän oli itsellensä hankkinut; se oli hyvän hammaspulverin resepti, jota Messalina käytti ja joka oli suosittu kauan aikaa. Resepti on meille säilynyt.
Claudius oli nyt 58-vuotias. Hän asettui sotamiestensä eteen ja huusi tuskaisesti tuttavalliseen tapaan: "Minulla on huono onni avioliitossa. Pistäkää minut kuoliaaksi, jos koskaan enää menen naimisiin." Mutta Agrippina eli vielä, ja hän oli päättänyt toisin. Hän oli nyt 39 vuoden vanha, Nero, hänen pikku poikansa, tuskin kymmentä. Agrippina oli mahdoton todellisesti rakastamaan, sydämetön ja laskeva ja joka suhteessa Messalinan vastakohta; eikä hänen menneisyytensäkään ollut vallan tahraton; mutta se oli silloin kauniiden naisten kunnianasia: arveluttavaa perheystävää ei puuttunut koskaan. Vähää aikaisemmin oli Agrippina mennyt naimisiin muutaman Passienuksen kanssa, mutta ainoastaan surmauttaakseen ja sitten periäkseen hänet. Mutta nyt kohdistui hänen kunnianhimonsa poikaan. Eikö hänen poikansa Nero voisi tulla Rooman keisariksi? Miksi ei? Arkailemattomana, viisaana, vehkeilevänä, ennen kaikkea vallanhimoisena, hän nyt ryhtyi tähän valtavaan suunnitelmaansa. Jo vuoden 49 alussa hän oli Claudiuksen puoliso: Agrippina keisarinna! Vanha mies oli niin herkkä hellyydelle, ja veljentyttärenähän oli Agrippinalla oikeus tervehtiessään häntä hyväillä ja ilahduttaa häntä suudelmalla. Tämä vaikutti, ja hän teki mitä Agrippina tahtoi. Tosinhan sedän ja veljentyttären naimisiinmenoa pidettiin Roomassa suorastaan sukurutsauksena (incestum). Mutta senaatti pantiin liikkeelle; sen täytyi tällöin päättää, että sellaiset avioliitot vastaisuudessa olivat sallittuja. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua tästä senaatin päätöksestä olivat jo häät. Molemmilla oli kiire. Mutta ettei hän menettelyssään olisi niin yksinänsä, Claudius julkaisutti toivomuksenaan, että muutkin sedät naisivat veljentyttärensä. Todellakin oli jokunen, jolla oli siihen halua, ja Claudius ja Agrippina saapuivat sitten mielenosoituksellisesti tämän miehen häihin.
Hajamielinen Claudius, niin kerrotaan, nimitti nytkin yhä edelleen Agrippinaa, kuten ennen setänä, "pikku tyttärekseen" tai "sylilapsekseen". Mutta tämä pikku tytär kasvoi arveluttavasti yli hänen päänsä. Ensiksi oli kyseessä Claudiuksen tytär Octavia. Tämä Octavia oli kihloissa nuoren praetori Silanuksen kanssa. Heti ensimäisenä päivänä keisarinnaksi tulonsa jälkeen Agrippina purki tämän kihlauksen ja saattoi Silanuksen surmaamaan itsensä. Nero kihlattiin heti Octavian kanssa: lapsikihlaus, jollaiset olivat niin tavallisia vanhalla ajalla. Nero oli 12 vuoden vanha. Sitten tuli nuoren kruununperillisen Britannicuksen vuoro. Tämä hento nuorukainen tungettiin armotta syrjään ja ympäröitiin kauhulla, ja lopuksi Nerosta vuonna 51 tuli Claudiuksen ottopoika. Nyt Nero ei ollut enää ainoastaan keisarin vävy, vaan myöskin keisarin poika, Claudiuksen lempipoika. Häntä yksin näytettiin kansalle, hänelle kaikki kunnia annettiin. Claudius vakuutti hänelle nimenomaan kruununperimyksen. Niin kaikki näytti olevan hyvin. Agrippina ei voinut enemmän toivoa.
Kumminkin yleinen maailmantila tuotti vähän hallitushuolia. Mainitsemisen arvoista on meille, että silloin, vuonna 50, Köln perustettiin, s.o. muutettiin sotilasleiristä siviilisiirtokunnaksi. Tässäkin Agrippinalla oli kätensä pelissä. Kaupunki sai hänen mukaansa nimen Colonia Agrippinensium. Sivumennen mainittakoon, että silloin, samana vuonna 50, kuoli juutalaisten kuningas Agrippa, joka välistä oli Claudiusta hyvin lähellä. Tähän loppui kuningasvalta Palestiinassa, ja maa tuli jälleen välittömästi Rooman hallintoon Syyrian provinssin lisänä. Mutta Claudius kulutti aikaansa gladiaattorinäytöksiin ja oikeudenkäyttöön. Tässä hän oli uskomattoman pitkämielinen. Muuan roomalainen ritari, jota oli viattomasti syytetty, heitti kiivastuksissaan asiakirja-kimppunsa hänelle vasten päätä. Toisen kerran on jokin mies provinssista kutsuttu todistajaksi eikä tule. Hänen maanmiehensä selittää hänen puolestaan: "Hän ei voi tulla!" Claudius kysyy: "Minkä vuoksi ei?" ja saa, niin usein kuin hän kysyykin, aina vain vastaukseksi: "Hän ei voi." Vasta loppujen lopuksi tulee selitys: "Koska hän on kuollut, teidän majesteettinne."
Meille kerrotaan hassunkurisia Claudiuksen lausumia. Kerran hän esim. tahtoi muutaman nuoren miehen koroittaa quaestoriksi (quaestor oli silloin ylhäinen virkamies). Häneltä kysytään miksi, ja hän sanoo: "Minä olin kerran sairas, ja silloin hänen isänsä ojensi minulle lasillisen vettä, juuri kuin minä olin hyvin janoissani." Mutta senaattia hän ikävystytti puheillansa, joissa hän erinomaisen oppineesti selitteli, miten siinä ja siinä kohdassa kolme- tai viisisataa vuotta sitten Roomassa meneteltiin. Sitten hän kaiverrutti puheet pronssitauluihin, ja niinpä on meille niistä yksi todellakin säilynyt Lyonissa. Myöskin uuden lajin kirjoituspaperia tämä keisari keksi ja ennen kaikkea kolme uutta kirjainta kirjaimistoon ja sai aikaan, että nämä kolme uutta kirjainta hänen aikansa oikeinkirjoituksessa myöskin otettiin käytäntöön. Aleksandreian egyptiläisessä yliopistossa täytyi joka vuosi hänen käskystänsä luennoida hänen kahta suurta historiateostansa, jotka hän nuoruudessaan oli toimittanut; toinen teos vei kaksikymmentä luentopäivää, toinen kahdeksan. Se ei ollut varmaankaan nautintoa. Ne käsittelivät vanhoja puunilaisia ja vanhoja etruskeja. Nykyinen historioitsija huokaa kyllä: "Olisipa meillä vielä nämä teokset! Me oppisimme niistä äärettömän paljon." — Päivän työn jälkeen Claudius sitten söi ja joi määrättömästi: aterian jälkeen hän aina oli päihdyksissä. Kun hän sitten oli torkahtanut, tuli palvelija sulka kädessä ja pisti sen hänen kurkkuunsa, että hän saisi keventää itseänsä.
Mutta Agrippina puuhaili sillävälin senaatin nöyryyttämisessä ja ennen kaikkea harjoittaen Messalinan tapaan virkain kaupustelua, saadakseen rahaa; valtava nainen, valtava väkivaltaisuudessaan. Mutta päämäärästään hän ei suinkaan ollut vielä varma. Sillä Narkissos eli vielä, ja Narkissos oli hänen vastustajansa. Narkissos ei ollut tahtonut Agrippinan naimisiinmenoa Claudiuksen kanssa. Senvuoksi hän vihasi häntä. Ja Narkissos ei ollut toimetonna; hän saa aikaan, että keisari jälleen rupeaa ajattelemaan Britannicus poikaansa. Claudius alkaa sääliä syrjäytettyä, aivan arkaantunutta nuorukaista, rakastaa häntä, ja meni niin pitkälle, että vanha mies teki uuden testamentin, jossa hän ei Neroa, joka juuri, vuonna 53, oli nainut Octavian, vaan Britannicuksensa teki valtansa perilliseksi. Nyt oli toimittava. Oli vuosi 54. Narkissos oli juuri sairaana; hän poti vaikeaa jalan kolotusta ja meni Campaniaan Sinuessan kylpylään. Hetki oli suotuisa. Vanhan myrkynsekoittajattaren Lucustan täytyi auttaa. Ei kukaan suojellut Claudiusta; sillä n.s. esimaistajankin, joka aina seisoi keisarin vieressä ja koetti ensin jokaista ruokalajia, Agrippina oli lahjonut. Claudius piti sienistä. Tällä kertaa oli myrkytettyjä sieniä. Agrippina ojensi ne hänelle itse. Päivällistä syötiin illan korvissa. Seuraavana aamuna Claudius oli kuollut. Mutta vasta keskipäivällä Agrippina tahtoi tehdä poikansa Neron keisariksi; sillä tähtien selittäjät olivat ilmoittaneet, että ainoastaan puolipäivähetki oli otollinen. Siispä aamupäivällä Claudius oli vain sairastunut; noudettiinpa ilveilijöitäkin ja operettilaulajia, jotka viereisessä huoneessa esittivät jotakin; sillä sairas oli sitä halunnut, niin kerrottiin.