Vasta puolenpäivän aikaan äiti vei sitten Nero poikansa ulos palatsista, jossa osasto kaartia oli vahdissa; ja jälleen kaarti on ensimäinen, joka Neron hyväksymishuudoin keisariksi tunnustaa. "Keisarin määrää sotajoukko." Keisari! ja ei vielä 17-vuotiaskaan. Agrippina riemuitsi. Maailma alistui tapahtuneeseen tosiasiaan. Palatsissa komentava upseeri pyysi sitten uudelta hallitsijalta, Nerolta, päivän tunnussanaa. Hänen antamansa tunnussana kuului: "paras äiti." Mutta tämä paras äiti huolehti vielä yhdestä turvallisuustoimenpiteestä. Narkissos, ajan mahtavin mies, enemmän kuin kahdenkymmenen miljoonan omistaja, surmattiin aivan lähipäivinä Sinuessassa. Agrippina hänet surmautti. Sitten Agrippina koroitti Claudiuksen Rooman jumalain joukkoon: tämänkin julkean uskonnollisen naamioilveilyn hän suoritti; hän itse. Sillä Nero oli vielä melkein poika. Agrippina nyt hallitsi. Mutta yleisö väitti, että Claudius, tämä karnevaalikuningas, kuolemansa jälkeen ei elänyt jumalana, vaan kurpitsina. Tätä Claudiuksen kurpitsiksi muuttumista esitettiin silloin "Apokolokyntosis" nimisessä satiirissa, jota meille kuitenkaan ei ole säilynyt.

Agrippina ja Nero! Oliko Messalinan tieltä raivaamisesta toivottu voitto se, että Nero hallitsi? Se olisi ollut lohduton ajatus. Mutta ei, siitä oli aivan toinen voitto. Se oli Senecan takaisin kutsuminen Korsikasta, mikä seurasi heti Messalinan kuoltua. Claudius itse lienee sen pannut vireille. Seneca, Korsikassa alakuloiseen toimettomuuteen vajonnut, oli nyt Neron kasvattajana ja vaikutusvaltaisena henkilönä hovissa: vuodesta 49. Hän sai Neron, tuon äkkipikaisen ja kuitenkin niin pelkurin nuorukaisen neljänä viitenä kasvatusvuonna niin valtaansa, että, kun Nero oli tullut keisariksi, ei Nero eikä myöskään Agrippina, vaan hän, Seneca, on hallinnut maailmaa lähimmät seitsemän vuotta.

Viimeiset kauheat vuodet Caligulan ja Claudiuksen aikoina, joita Seneca oli ollut mukana näkemässä, eivät kumminkaan olleet hyödyttömiä. Sillä niiden vaikutusta oli, että terveellinen vastaisku seurasi. Keskelle ajan veristä itsekkäisyyttä Seneca huusi sanat: "Kaikki kosto on jumalatonta. Sopikaa keskenänne! Oppikaa anteeksiantamusta ja palvelkaa, toinen toistanne! Sillä me olemme olemassa rakastaaksemme emmekä vihataksemme." Juuri silloin hän kohotti herätyshuudon kaikille hyville aineksille ja perusti uuden roomalaisen siveysopin; mutta ennen kaikkea se pukeutui toimintaan, hän kun maailman hallitsemiseen nähden itse seurasi aatteellisempaa näkökohtaa: keskellä halpamaisuuksien taistelua jalomman, epäitsekkään ihmisyyden nostamisyritys. Ihanteelliset tai uskonnollismieliset ihmiset pysyttelivät silloin syrjässä, hiljaisina maalla; Seneca kutsui heitä valtioelämään osaaottamaan. On mukavaa olla hyvä, mutta se ei ole ansio, jos vetäydytään pois valtiollisista kansalaisvelvollisuuksista.

Senecan lyhyt hallitus toi uuden kultaisen aikakauden, Augustuksen ajan uudelleen elpymisen. Kaikki hengähtivät kuin vapautuneina; myöskin runotaide, joka aina on aikakausien onnen mittapuu, runous, joka Tiberiuksen, Caligulan ja Claudiuksen aikoina oli ollut mykistyneenä, kuin suulle lyötynä, alkoi äkkiä jälleen vapaammasti hengittäen liikahdella. Paimenrunouden elvytti jälleen Calpurnius, eepoksen Lucanus, satiirin Persius, horatiolaiset oodit Caesius Bassus. Ainoastaan elegia, kaunis, mutta siveettömän kuumaverinen rakkausrunous, pysyi kuolleena eikä herännyt eloon. Mutta ennen kaikkea Seneca itse kirjoitti nyt, vallitsevassa asemassansa, arvokkaan sarjan uudistavaisia ohjelmakirjoituksia, jotka, kuten sanottu, asettivat Rooman ja siis koko maailman siveellisen tason aivan toiseksi: yhteiskunnallisesta avusta, ruhtinaan armosta, rikkauden arvosta j.n.e., oikean ihmisyyden evankeliumeja, joka perustuu hurskauteen, puhtaaseen jumalan kunnioitukseen, tuhansissa käänteissä taistellen uuden totuuden puolesta, että ihmisen on palveltava kanssaihmisiänsä eikä pidettävä itseänsä parempana kuin vähäisin, joka ihmiskasvoja kantaa. Tästä muodostui ihmisyyden velvollisuusoppi, jollaista Roomalla ei tähän asti ollut, josta Rooma oli hänelle kiitollisuuden velassa ja joka nytkin vielä vaikuttaa, useimpain siitä tietämättä: Sinun pitää rakastaa lähimäistäsi niin kuin itseäsi.

Seneca säilytti valta-asemansa, niin kauan kuin keisarillinen kaarti, jota Burrus komensi, oli hänelle uskollinen. Kun Burrus kuoli, hänetkin saavutti lopuksi väkivaltainen kohtalo, joka silloin tempasi pois kaikki parhaat, lieron varsinainen luonne pääsi puhkeamaan esille; oikea "Nero" oli herännyt.

Nero oli ensin surmauttanut suojattoman Britannicuksen, sitten, vuonna 59, Agrippinankin, levottoman, hallitsemaan tottuneen äidin. Äiti oli jo kauan sitten luopunut kaikesta vaikutuksesta. Mutta Nero pelkäsi kumminkin häntä. Agrippinan loppu, sellaisena kuin Tacitus sen kertoo, vaikuttaa vieläkin tärisyttävämmin lukijaan kuin Messalinan loppu. Sillä hänen kuolintapansa oli vielä hirmuisempi, ja oma poika oli äitinsä teurastuttaja. Pojan kiitos "parhaalle äidilleen". Sitten Senecakin kärsi v. 65 kuoleman, tuskallisen marttyyrikuoleman, ja pääkaupunki tyrmistyi inhosta, iletyksestä ja kauhusta ja heitti kaiken parempain aikojen toivon. Mutta Seneca tiesi paremmin: "Minä ajan jälkimaailman asioita", hän sanoi; parempi aika ei ollut kuitenkaan kaukana, puhtaamman ihmisyyden aika.

TITUS

Tapojen rappeutuminen Roomassa oli päässyt suureksi Sullan aikaa seuranneitten kansalaissotien vaikutuksesta, mutta syvimpänä syynä siihen oli yksityisen itsekkäisyys, yksityisen, jolla on röyhkeyttä mihin tahansa ja joka väkivallalla ja viekkaudella tavoittelee ja anastaa itselleen kaiken. Veltostumisen aikakaudella, itämaisen ylellisyyden päästessä valtaan, voimistui tämä itsekkäisyys yhä; se vain tavoitteli silloin alempia, halvempia päämääriä. Mässääjä Lucullus tuhatkertaistui nyt ja Iulius Caesarilta ei jäänyt perinnöksi sankarillisuus, vaan aviorikkoisuus. Tätä vastaan nousi Seneca ja muut stoalaisen opin kannattajat; julkisesti saarnattiin uutta siveellisyyttä, johon Scipio nuorempi jo kerran oli pyrkinyt, vielä ankarampaa ja maailmaa vierovampaa vain kuin silloin. Oliko tämä Senecan toiminta seurauksetonta? Ei toki, vaikka sen vaikutukset ilmenivätkin hallitsevissa piireissä hitaasti, hitaasti, mutta varmasti. Senecan esiintymisen jälkeinen Rooman historia osoittaa itse asiassa erittäin ilahduttavaa nousua siveellisessä suhteessa, ja mikään ei siinä määrin ansaitse mielenkiintoamme eikä mikään siinä määrin tue uskoamme hyvän voimaan kuin sen jalostumisen havaitseminen, mikä yhteiskunnassa tapahtui vv. 60—160. Ennenkuin kristinusko pääsi juurtumaan, se oli tapahtunut. Me havaitsemme sen ensimäisen kerran keisari Tituksessa. Suetonius asettaa otsakkeeksi tämän keisarin elämäkertaan sanat: "Titus, ihmiskunnan rakkaus ja ilo", aivankuin hän siten antaisi miehelle arvonimen. Historia onkin säilyttänyt sen Tituksen kunnianimenä. Mutta sitä ennen sai maailma nähdä kaiken kauhistavan nousevan huippuunsa, siveettömyyden ryöppyävän yli äyräittensä ja n.s. korkeampien luokkien tekevän täydellisen vararikon. Nimi Nero riittää.

Neljätoista vuotta (54—68) hallitsi Nero, hallitsi, vaan ei vallinnut. Senecan kukistuttua johti Neroa kaartinpäällikkö Tigellinus, sangen alhainen olento. Senecan kuoleman yhteydessä tapahtui joukkomestauksia, joiden aiheena oli Pison salaliiton paljastuminen, salaliiton, joka todellakin oli suunnattu nuorta itsevaltiasta vastaan. Omien paheittensa kiihoittamana kehittyy Nero sen jälkeen yhä enemmän luonnottomaan suuntaan; löyhäpäinen itsensä ihailu ja jumalointi on yhtenä ilmauksena siitä, ja samoin kuin Messalina luulee voivansa kaiken maailman tieten toteuttaa kaksoisavionsa, samoin Nero paljastaa kaikelle maailmalle luonnottomat himonsa: homoseksualisuus ympäröidään jumalallisella sädeloistolla. Nero rupeaa vapautetulle orjalleen Doryphorokselle vaimoksi ja itse ottaa vaimokseen Sporus nimisen pojan. Tietysti oli tämä selkärangaton ihminen myös esteetikko, jopa runoilijakin; kauneudenhöperö puoli-nainen, joka diletantin tavoin, mutta kuumeenomaisesti ja ryhdittömästi innostuu kaikesta taiteesta. Ja yhteiskunta teki samoin. Rooma sairasti taidehulluutta. Kieltämätöntä on, että maku hienostui ja rikastui tällöin koristeellisen taiteen,: esim. huoneen koristelun alalla: Rafaellon loggiat palautuvat Neron aikaisiin motiiveihin. Neroa itseään huvitti ennen kaikkea verraton loisto (kultaus ja jalohelmet) ja jättimäisyys taiteessa. Jättiläiskuvapatsaille aletaan nyt käyttää jalustaa. Kaikesta tästä johtui, että suunnattomat summat rahaa joutui liikkeeseen, ja pääkaupunki eli yllätyksestä toiseen.

Urhoolliseksi osoittautui tuo heikko ihminen vain ohjatessaan kilpa-ajovaunuja sirkuksessa. Mutta tietysti olivat ajajat, joiden kanssa hän palkinnosta kiisti, kyllin viisaita pidättääkseen hevosiaan ja antaakseen hänen periä voiton. Tappion vaara oli Nerolle olemattoman pieni, mutta joukon riemunhuudot ja hohotukset huumasivat häntä, ja ennenkaikkea huvitti häntä eläinten kiihottaminen ja kiduttaminen. Myös rakasti hän, kuten Caligula, talli-ilmaa ja kuskiseuraa; ylipäänsä hänellä oli porton halu alentaa itseänsä. Mitä suurempi hänen ja seuransa yhteiskunnallinen ero oli, sitä suurempaa antaumusta ja ihailua hän löysi. V. 64 tämä jumalainen lurjus oli onnensa huipulla. Sinä vuonna näet palaa Rooma, palaa kuusi päivää; ei, kaikkiaan yhdeksän päivää. Kaupunki jakaantui neljääntoista piiriin; vain neljä piiriä tulimeri jätti koskemattomiksi. Mikä kurjuus, mikä suunnaton, kaamea sekamelska, mitkä tuhkavuoret, mitkä laumat katottomia ja tulen turmelemia! Epätietoista on, onko Nero antanut valkean virittää, mutta kaikkien usko on, että hän tahallisesti on sitä vireillä pitänyt. Joka tapauksessa ryhdyttiin nyt uudesti rakentamaan kaupunkia, tehtiin kadut leveämmiksi, vuokrakasarmit ja liikepalatsit tilavammiksi, kaikki näyttävämmäksi ja suurkaupunkimaisemmaksi. Rahvas syytti kristityitä, ja Nero käytti sitä hyväkseen. Ensimäisen kerran mainitaan nyt, v. 64, Rooman kristillinen seurakunta. Sitä vihattiin. Eivät lukuisat juutalaiset, vaan kristityt ne silloin olivat vainon esineenä. Kristittyjen käytöksessä on täytynyt olla kuitenkin jotain ärsyttävää. Missä tänään seisoo Vatikaani ja Pietarin kirkko, siinä kävivät ensimäiset kristityt marttyyrit kuolemaan: joukko uskovaisia, oletetut valkeanvirittäjät, sidottiin yölliseen aikaan paaluihin ja poltettiin.