Mutta Nero oli myös laulaja. Tämä turvottunut ihminen paksuine vatsoineen ja hoikkine kinttuineen, joka, ohimennen sanoen, kaikista mässäyksistään aina selvisi terveenä, ei ollut suinkaan mikään ihanneilmestys. Nyt, niin monen oikeusmurhan ja rajun irstailun jälkeen, Nero tekee ensimäisenä oopperatenorina taiteilijavierailun Kreikkaan. Kreikka oli näet siihen aikaan taiteentuntijain maa, musiikin varsinainen kotimaa. Hänen äänensä muuten oli ohut ja soinnuton. Ajatellapa vain: maailman keisari tulee laulamaan! Millainen hälinä pienissä kreikkalaisissa pesissä! Kaikissa mahdollisissa syrjäseuduissa Nero hankki itselleen voitonnauhoja ja kunniaseppeleitä. Mutta kun hän sitten voiton kruunaamana tenorina teki typerää riemukulkuista palaustaan Napoliin ja Roomaan (hän oli silloin kammattu naisten tavoin: kantoi pitkää, kiharrettua, tummanpunaista[85] tukkaa) puhkesi provinssien sotajoukoissa kapina. Se tuli yhtäkkiä kuin ukkosenjyrähdys. Kun pääkaupungin kaarti ei kapinoinut hamekeisaria vastaan, tekivät niin Ranskan, Espanjan, Afrikan legioonat. Ne repivät hallitsevan keisarin nimen sotamerkeistä. Vapahdus tuli ensimäisen kerran provinsseista käsin. Mutta kenestä nyt oli tuleva keisari, kenen valtaan oli joutuva sotajoukko ja pääkaupunki. Augustuksen suku oli sammunut. Halki avaran maailman oli keisaria etsittävä, kaikista oli itsestään selvää, että vain rotupuhdas, siniverinen roomalainen aristokraatti oli siksi mahdollinen. Kolme keisaritarjokasta sai joukkojen hyväksymisen, Galba, Otho, Vitellius, mutta kaikki kolme osoittautuivat kelpaamattomiksi ja nerolaisen mädän tartuttamiksi. Niin olemme tulleet v:een 68, n.s. kolmen keisarin vuoteen.
Etunenässä kulkivat Espanjan legioonat, jotka huusivat vanhan Galban keisariksi. Galballa ei ollut ollenkaan kannattajia Rheinin legioonissa. Siitä huolimatta hän marssi heti Etelä-Ranskan läpi Italiaan, jossa senaatti viivyttelemättä oli hänet tunnustanut keisariksi. Nero oli kuin pilvistä pudonnut: itse Tigellinus, kaartin päällikkö, kavalsi hänet. Hän syöksyi äkkiä teatteritaivaastaan syvyyksiin, ei suorastaan epätoivon helvettiin. Kolme seuralaista mukanaan hän kertoman mukaan pakenee Roomasta ja nälkäisenä ja janoisena kätkeytyy johonkin huone pahaseen itsekseen huokaillen: "Minunko, tällaisen taiteilijan, täytyy kuolla?" Hän kuulee, että senaatti on päättänyt ruoskituttaa hänet kuoliaaksi, ja sanoo seuralaisilleen: "Mutta itkekää toki minua." Ratsumiehiä saapuu häntä vangitsemaan. Silloin hän viimeinkin lävistää kurkkunsa; mutta se ei häneltä onnistu: hänen seuralaisensa Epaphroditoksen täytyy auttaa. Hänen silmänsä pullistuivat kaameasti kuopistaan.
Mutta Sulpicius Galba asettui empimättä Rooman tyhjään keisaripalatsiin, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan, vaikka se ei lainkaan hänelle kuulunut. Nerolla ei ollut ketään perillistä. Galba otti myös ilman muuta nimen Caesar, jota siis silloin ensi kerta käytetään arvonimenä, virannimityksenä. Galba oli jo aikansa elänyt, heikkotahtoinen vanha herra, 73 vuoden ikäinen, jota omatunnottomat nuoremmat ystävänsä, varsinkin hänen vapautettunsa ja suosikkinsa Ikelos täydellisesti kuljettivat talutusnuorassaan; näitä ystäviä kutsuttiinkin Galban karhuntaluttajiksi tai pedagogeiksi. Koko mies oli yhtä ainoaa leinikuhmua: kädet ja jalat olivat halvautuneet. Kaikki hänen toimenpiteensä olivat yhtä järjettömiä, mutta haitallisimmin vaikutti hänen saituutensa. Kitsastelua ei Rooma sietänyt. Eräänä päivänä pretoriaanit huusivat Othon keisariksi, ja Roomassa on siis nyt kaksi caesaria.
Salvius Otho oli aivan toisenluontoinen mies: väsähtänyt nuori elostelija, joka oli kuulunut Neron lähimpään seurapiiriin. Vaikka Otholla onkin velkoja yli korvien, lupaa hän jokaiselle palkkasotilaalle kultavuoria. Keisarius tai vararikko, se oli hänen tunnussanansa. Kun vanha Galba kuulee, mitä on tapahtumassa, hän kantotuolissa kiiruhtaa Forumille ja saa heti surmansa. Samalla kuin Galba lyötiin kuoliaaksi myös nuori Piso, jonka Galba oli tehnyt ottopojakseen ja määrännyt seuraajakseen. Pison persoonassa näemme ensimäisen stoalaisten ylevän siveysopin kannattajan lähestyvän keisari-istuinta. Onneksi nuori Titus oli silloin kaukana Roomasta. Muutoin olisi hänen helposti käynyt samoin, sillä monet luulivat Galban tekevän mieluummin hänet ottopojakseen.[86] Galban katkaistu pää kulki kädestä käteen; mutta se oli kalju pää, jota ei voinut hiuksiin tarttua. Eräs sotilas pisti peukalon Galban suuhun ja lähetti pään niin edelleen.
Otho oli 36-vuotias, kalju kuten Galbakin, mutta kantoi erehdyttävän hyvin valmistettua peruukkia. Nuorelta näyttääkseen hän hankasi joka päivä kasvojaan kostutetulla leivällä: mies oli kauneudenhöperö kuten Nerokin, elegantti ja tarmoton. Hänen hallituksensa kesti vain 95 päivää. Sillävälin olivat valtakunnan parhaat rykmentit, Mainzissa ja Weselissä, Rheinin varrella olevat gallialais-germaanialaiset legioonat, ennenkaikkea germaanilaiset bataavit tehneet keisarinvaalinsa ja valituksi tuli kolmas tarjokas, kolmas viheliäinen olento: Aulus Vitellius. Omituinen vaali! Germaanilaiset alapäällysmiehet ja sotilaat eivät vaalia tehdessään lainkaan välittäneet henkilökohtaisista ansioista; he tarvitsivat vain komealta kajahtavan roomalaisen nimen sotahuudokseen; minkälainen se mies oli, jonka puolesta he iskunsa iskivät, oli heille tällä erää täysin yhdentekevää. Vitellius oli aikoinaan esiintynyt Messalinan rakastajana ja juoksennellut ympäri kaupunkia tämän tohvelia näytellen. Sitten hän oli imarrellut suurta Narkissosta, jonka kultaisen kuvapatsaan hän oli asettanut kotipyhättöönsä, ja sen jälkeen Neroa, eikä vain kilparadalla: hän oli myös Neron konserttiesitysten hurmaantunut kuulija. V. 68 Nero oli lähettänyt Vitelliuksen päälliköksi Weseliin tai Mainziin. Ylenmäärin velkaisena Vitellius saapuu sinne joulukuussa 68. Hänen saamamiehensä eivät tahtoneet laskea häntä Roomasta, ja vain työllä ja tuskalla hän pääsi heidän kynsistään. Ihana jättiläishelmi, äitinsä korvarengas, hänen täytyi jättää pantiksi. Jo tammikuussa 69 Rheinin legioonat huutavat hänet keisariksi. Hänen luonteensa oli huoleton ja tuhlaavainen, hänen käytöstapansa, kuten elostelijalla usein, alentuvainen; se riitti.
Ja kohta kuultiin: Roomaan, keisarikaupunkiin! Vitellius Othoa vastaan. Se tiesi kansalaissotaa. Mikä kaamea sana! Tuntui kuin olisi se ollut kohtalon säätämä. Tasan sata vuotta oli näet kulunut viimeisestä roomalaisesta kansalaissodasta, jossa Marcus Antonius voitettiin. Mikä surkea uusinta juuri sadan vuoden kuluttua. Kuinka toisenlaisia olivatkaan nyt vastustajat. Nukkeja sotilaittensa käsissä. Legioonat ne nyt sotaa kävivät. Germaanit, bataavit tahtoivat mielellään kerran Rooman vallata. Cremonassa tapahtui ratkaisu. Vitellius jäi rauhallisesti Galliaan huolehtimaan hyvinvoinnistaan. Otho sitävastoin hätiköi kerrassaan. Hänellä oli espanjalais-gallialaisia joukkoja ja niiden lisäksi Italiasta juuri värvättyjä rekryyttejä. Hän oli pelaaja, joka asetti kaikki yhden kortin varaan. Kun Cremonan kahakat alkoivat saada hänelle epäsuotuisan käänteen, hän lopetti päivänsä koko maailman ihmeeksi, ennen kuin edes ratkaiseva taistelu oli alkanutkaan. Näyttähän peli menetetyltä. Miksi siis yhä vielä taistella ja ihmisiä uhrata? Jonkinlaisella oikeutuksella on tuota irstailevaa Othoa tämän vuoksi ihannoitu. Ei kukaan muka ole kuollut niin suurenmoisesta kuin Otho: hän surmasi itsensä, jottei olisi aiheena toisten surmaan. Sanotaan hänen kuolemansa todella vaikuttaneen niin valtavasti miehistöön, että jotkut riistivät hengen itseltään hänen ruumisrovionsa ääressä: todistus silloisen sotamiehisten ihmeellisen alttiista uskollisuudesta päälliköltään kohtaan.
Vasta kun Vitellius kuuli tästä ratkaisusta, tuo vetelys tuli henkilökohtaisesti Italiaan; hänen matkansa oli kuin yhtämittaista, vitkaan edistyvää riemukulkua: kaikkialla köynnöksiä ja kukkia, mutta myös multasieniä ja lihapiirakoita. Legioonainsa hän antaa ryöstää ja rosvota kylät ja kaupungit; se oli häpeällistä menoa. Ylhäällä Apenniineilla, Rooman edustalla, pantiin toimeen suuret bakkanaalit. Sitten itse Rooma avaa porttinsa ja välkkyvin asein sotajoukko marssii kaupunkiin. Germaanilaiset joukot olivat saaneet tahtonsa täytäntöön ja nyt seurasi juhla juhlan harteilla. Vitelliuksen veli otti hänet vastaan juhlapäivällisin; siinä tilaisuudessa syötiin 2000 herkkukalaa ja 7000 lintua.[87] Italialaiselle maistuvat laululinnut vielä tänäänkin. Ja samalla kertaa kuulemme myös mainittavan Vitelliuksen kuuluisaa mieliruokaa, jota valmistettiin scaruksen maksasta — scarus on Välimeren kallisarvoisimpia kaloja —, fasaanin ja riikinkukon aivoista, flamingon kielestä ja meriankeriaan maidista. Mutta Vitelliuksen oli lakkaamatta nälkä eikä hän ollut ruokain valikoija: hän ryöstätti paistokset alttareilta ja noudatti keittiöistä höyryävän rasvaleivoksen, vaikka se olisikin ollut edelliseltä päivältä. Rinnan kaiken tämän juhlimisen tapahtui hirvittävä murhaaminen; kaikki aikaisemmat velkojansa Vitellius ennen muita toimitti hengiltä. Mutta tämä murhanhaluinen veli Iloinen sai nauttia vain kahdeksan kuukautta ahmattikeisariudestaan. Sillä jo liikahtelee Idässä nuori Titus ja hänen isänsä Flavius Vespasianus. Flaviussuvun tulevat keisarit.
Itämailla oli ennustettu, että Juudeasta oli tuleva maailman kuningas. Nyt on kaikille selvä tämän ennustuksen tarkoitus. Vespasianus ja Titus olivat juuri silloin, v. 69. Juudanmaalla piirittämässä Jerusalemia. Vespasianus on siis ennustettu henkilö. Kuitenkin on hän vain sivuhenkilö. Titukseen, hänen poikaansa, tähtää kaikkien katse.
Itse asiassa Syyrian legioonat ajattelivat: me voimme valita keisarin yhtä hyvin kuin Rheinin tai Espanjan legioonat. Niinpä ne panivatkin uuden tunnussanan liikkeelle. Licinius Mucianus oli siihen aikaan Idässä majailevan sotajoukon arvossapidetyin mies. Hänen rakkautensa Titukseen määräsi vaalin. Tunnussana kulki sitten nopeasti Bulgaariassa (Moesiassa) oleville sotajoukoille, niin, jopa Pannoniaankin, s.o. Länsi-Unkariin, Steiermarkiin, Slavoniaan. Ja jälleen alkaa taas sota, kuitenkin niin, että Vespasianus itse pysytteleiksen loitolla. Aniharvat ylipäänsä tuntevat miehen, jonka puolesta he taistelevat. Sotajoukko taistelee sokealla vimmalla vain uuden tunnuksen puolesta. Unkarista hyökkää alapäällikkö (legaatti) Antonius Primus seitsemän legioonan etunenässä Italiaan, Cremonaan. Sotanäyttämö pysyy siis samana, ja nyt on odotettavissa todella hirvittävä kamppaus, sillä Vitelliuksen puolella on voittamaton germaanilais-bataavilainen sotajoukko. Itse sotamiehistössä, valtakunnan sotajoukon eri kansallisuuksissa, paloi kunnianhimoinen halu mitellä voimia toistensa kanssa. Mutta toisinpa kävi. Tuskin seisoivat joukot vastakkain, kun kavallus alkoi. Kukapa vakavasti olisi tahtonutkaan Vitelliuksen kaltaisen miehen puolesta taistella. Vitelliuksen upseerit, ylipäällikkö Caecina etunenässä, menevät Vespasianuksen puolelle. Vain jotta sodan raivotarta tyydytettäisiin, vain että annettaisiin barbarisotajoukkojen nähdä verta ja saalista, jätettiin Cremona, joka oli tehnyt vastarintaa, 40,000 miehen ryöstettäväksi kolmen päivän aikana. Mutta maailman kohtalo oli taas kerran ratkaistu. Rauha ja vapahdus! Painostavasta mielialasta pääseminen tuntui yhtä ihanalta kuin Aktionin taistelun jälkeen sata vuotta aikaisemmin. Kohtalo oli ratkaissut Vespasianuksen hyväksi. Hän oli kaikkien joukkojen herra.
Huonosti käy vain keisari Vitelliuksen, joka yhä vielä oleilee Roomassa. Hän on valmis luopumaan vallasta kelpo eläkettä vastaan. Mutta uhkamieliset germaanilaiset sotilaat, joita hänellä vielä on Roomassa, vaikka ei paljoa, pakoittavat hänet tekemään vastarintaa. He pitävät oman keisarinsa puolta. Sattumalta on siihen aikaan Vespasianuksen veli Sabinus kaupungin päällikkönä Roomassa. Tämä Sabinus joutuu nyt pulaan. Hän vetäytyy uskollisinensa Capitoliumille; silloin hyökkäävät sotilaat hänen kimppuunsa, valtaavat rynnäköllä Capitoliumin, surmaavat kaikki, polttavat kaiken, ja niin palaa myös ikuisen kaupungin ylistetty kansallispyhättö, Rooman suurin ylpeys, Iuppiterin temppeli. Sillä välin Vitellius seisoo turvassa talonsa katolla ja katselee tärisyttävää tulipaloa. Cremonasta hyökkää sitten vihollisarmeija päin Roomaa. Nyt on Vitellius auttamattomasti hukassa. Ensin hän koettaa leipojineen ja keittäjineen paeta kaupungista; sitten hän piiloutuu Palatinuksella olevan keisaripalatsin portinvartijan huoneeseen. Sieltä soturit keksivät hänet, laahaavat tuon peloittavan lihavan miehen puolialastomana, nuora kaulassa yli pyhän kadun ja Forumin, piinaavat ja pilkkaavat häntä ("Tervehditty ollos, keisarini!"), tuhansin pikkupistoin hitaasti tappavat hänet ja viskaavat viimein Tiberiin. Hänen germaanilaiset sotilaansa sitävastoin vetäytyivät kaartin lujaan leiriin. He olisivat voineet antautua, mutta he eivät tahtoneet tehdä niin; sotilasvalalleen uskollisina he sankarien tavoin kaatuivat viimeiseen mieheen. Pitkän aikaa Vespasianuksen voitokkaat puoluelaiset nyt murhasivat ja rosvosivat hillittömästi. Rooman kaduilla virtasi veri. Nämä olivat vihdoinkin, vihdoinkin viimeiset kauhutyöt ensimäisen, Augustuksen jälkeisen, pöyristyttävän kamalan keisarikauden kuluessa, keisarikauden, jota kestää Tiberiuksesta alkaen Vitelliukseen saakka.