Syvällä Italian sisäosissa, eräässä Abruzzien alarinteillä olevassa hedelmällisessä vuoristolaaksossa sijaitsi pieni sabinilainen maaseutukaupunki Reate (nyt. Rieti). Siellä Vespasianus syntyi ja sinne hän tunsi aina kuuluvansa: rahvaan mies, josta nyt tulee keisari. Niin täytyi käydä. Rooman aristokratia oli Galbassa, Othossa, Vitelliuksessa osoittanut kelpaamattomuutensa. Jos mieli tehdä keisariksi joku syntyperäinen italialainen, eikä ulkomaalaista, voi pelastus tulla vain terveistä alemmista kansankerroksista, maalta. Italian pikkukaupungeista. Nimenomaan kerrotaan meille, että Italian syrjäseuduilla ja vuorilaaksoissa vallitsivat yhä vielä ikivanhat, koruttomat ja kunnialliset tavat; mädättävä itämainen henki ei ollut löytänyt tietä sinne. Vespasianuksen isoisä Flavius oli, niin kerrottiin, ollut päivätyöläisen poika; hän palveli alapäällysmiehenä Pompeiuksen sotajoukossa. Vespasianuksen isä oli ollut tullimies. Mutta tärkeämpää on mainita Vespasianuksen äiti, joka oli kotoisin Nursiasta, siitä sabinilaisesta seudusta, missä parhaat nauriit kasvoivat. Nauriit olivat vanhastaan roomalaisten sankariruokaa. Vespasia kuului myös oivalliseen pikkuporvarisukuun, mutta hän pyrki korkealle; hän kuuluu, samoinkuin Gracchusten äiti, kunnianhimoisiin äiteihin. Hänen vaikutuksestaan koettivat molemmat pojat luoda itselleen korkeamman aseman: Sabinuksesta tuli kaupunginpäällikkö pääkaupunkiin ja Vespasianus seurasi veljen esimerkkiä jonkinlaisella talonpoikaisella vitkallisuudella. Narkissos, Claudiuksen terävä ministeri, hänet keksi ja lähetti Britanniaan, ja Vespasianus se pääasiassa Claudiuksen hallitessa valloittaa Etelä-Englannin Roomalle. Narkissoksen ystävänä hänen täytyi syvään nöyrtyä Agrippinan edessä. Nero raahasi hänet sitten seuralaisena mukaansa suurelle konserttimatkalleen Kreikkaan. Mutta kun Vespasianus, aivan sananmukaisesti nukkui keisarillisten aariain aikana, loukkaantui Nero niin syvästi, ettei siitä lähin edes vastannut Vespasianuksen tervehdykseen. Pian puhkesi Syyriassa vaarallinen juutalaiskapina. Sinne Nero lähetti Vespasianuksen ylipäälliköksi, sillä hän ajatteli: syntyperältään niin alhainen mies on minulle vaaraton, miten paljon mainetta hän niittäneekin. Mutta enteet tiesivät toista; vanhan ajan ihmiset antoivat nimittäin aina taikauskoisen arvon enteille ja sellainen oli m.m. Vespasianuksen uni, jonka mukaan häntä tulisi kohtaamaan mitä korkein onni, jos Nerolta vedettäisiin hammas. Varhain seuraavana aamuna tulee hänen luokseen Neron henkilääkäri ja näyttää hänelle hammasta, jonka hän todellakin oli hallitsijalta ottanut.
Juudanmaalle Vespasianus otti mukaansa poikansa Tituksen alapäälliköksi eli legaatiksi, ja niin astuvat molemmat maailmanhistorian suurelle näyttämölle. Isä ja poika, kas siinä huomioidentekijälle jyrkkä vastakohta: Vespasianus, 60-vuotinen, tanakkavartaloinen ja suorastaan plebeijimäisen terve mies, joka terveytensä hyväksi ei tehnyt milloinkaan mitään (paitsi että hän piti, itseään karaistakseen, yhden päivän paaston kerran kuukaudessa). Myöskään hänen kasvonilmeensä ei ollut vähääkään kuninkaallinen, vaan hän oli aina sen näköinen, kuin painaisi ja piinaisi häntä jokin, mistä hän ei mitenkään päässyt vapaaksi. Titus taas oli huomiota herättävän kaunis mies, erinomainen jousenkäyttelijä ja ratsastaja, voimakas ja henkevä ihminen, jolla oli taideaistia ja vapaa, miellyttävä käytös.
Sotaliikkeet Juudanmaalla olivat Neron kuoleman ja sitä seuranneitten valtaistuinselkkausten vuoksi keskeytyneet pitkäksi aikaa. Keisariksi tultuaan Vespasianus jätti Tituksen Palestiinaan ja läksi miltei yksin Egyptiin. Siellä näet oli hänet ensin huudettu keisariksi. Mutta tuo neroton ja tuiki arkipäiväinen mies ei aluksi osannut käyttäytyä, vaan oli kömpelö kuin tyypillinen pikkukaupunkilainen. Tältä ajalta periytyy muuan sangen huomattava tiedonanto. Vespasianukselle sanotaan: "Jos sinä todella tahdot tuntea itsesi keisariksi, täytyy sinun tehdä ihme. Sillä ken keisari on, hän on pyhä tai jumalallinen, ja ken pyhä on, hän voi tehdä ihmeen. Tässä on pari sairasta. Pane kätesi heidän päällensä ja paranna heidät." Vespasianus epäröi ensin eikä luota itseensä. Sitten hän parantaa todellakin kokoontuneen kansan nähden ensin sokean, sitten ramman, sokean sylkäisyllä, ramman koskettamalla häntä kantapäällään. Siinä on pari ihmettä, jotka meille yhtä hyvin todistetaan ja yhtä vahvalla uskolla kerrotaan kuin evankeliumin ihmeet. Siten oli keisarin korkeampi luonto selvinnyt, rahvaalle ainakin, joskaan hänelle itselleen ei.
Sitten matkasi Vespasianus Roomaan ja Tituksen täytyi yksin valloittaa Jerusalem. Alkaen v:sta 66, jopa 44, oli Caesareassa ja muissa sikäläisissä kaupungeissa ollut alituista riitaa ja tappelua juutalaisten ja toisuskoisten välillä. Jerusalemin harvalukuisen roomalaisen varusväen kimppuun olivat uskonkiihkoiset juutalaiset salakavalasti karanneet. Rooman täytyi vihdoin ryhtyä asiaan rautakourin.
Vaikka Palestiina oli kuulunut jo sangen kauan Rooman valtaan ja vaikka ylhäiset farisealaiset, nuo vanhoilliset orthodoksit, olivat rauhallisesti mukautuneet tähän asiaintilaan, säilytti kansa sisimmässään aina ylpeytensä ja profeettain ruokkiman uskon, että he, juutalaiset, kansallisjumalineen kerran tulisivat hallitsemaan kaikkia kansoja. Katkera kiihtymys oli nyt kohonnut polttavaksi kuumeeksi ja kallionlujaksi uskoksi, että Jumala vallan varmasti tekee suuren ihmeen, jos vain oikeata intoa osoitetaan. Niin syntyi maahan zeloottien eli "puukkomiesten" puolue (niin heitä nimitettiin), joka sai pääkaupungin ja maaseudun kauhun valtaan pistämällä hengiltä jokaisen roomalaisen ja roomalaismielisen. Vespasianus oli aluksi hitaasti miehittänyt Galilean ja Samarian. Genetsaret-järven rannoilla, jopa laivoissa itse järvelläkin, oli tapahtunut taisteluita. Taborin vuori vallattiin viekkaudella. Erästä toista linnoitusta, Jotápataa, oli täytynyt pitkäksi aikaa jäädä piirittämään; vihdoin hyökkäsi kerran Titus ensimäisenä linnan muurille. Mutta itseään Jerusalemia pidettiin miltei mahdottomana valloittaa; kaupunki oli vanhan maailman vahvimmin varustettuja. Se jakaantui neljään osaan, joita rotkot eroittivat toisistaan: yläkaupunki ja alakaupunki, Temppelivuori ja Antonian linna. Valtavat muurit, murtaa mahdottomat, jotka tekivät pilkkaa kaikista roomalaisten muurinsärkijöistä, kohosivat pystysuorilta vuorenjyrkänteiltä kaikkialla, paitsi pohjoispuolella. Hyvin ymmärrettävää on siis, että Titukselta meni piiritykseen v. 70 j.Kr. täydet viisi kuukautta. Saksalaiset tarvitsivat Pariisin valloittamiseen v. 1870 täsmälleen yhtä pitkän ajan. Sulkuja, saartomuureja, piiritystorneja piti rakentaa, jos mieli päästä käsiksi muureilla oleviin rintavarustuksiin. Mutta miksi on Jerusalemin häviö vanhan ajan historian kaameimpia tapahtumia? Juutalaiset itse sen ovat sellaiseksi tehneet. Hirvittävä oli nälänhätä, hirvittävämpi vielä juutalaisten uskonkiihko. Kaupungissa oli kolme puoluetta. Puukkomies Johanneksen zeloottipuolue, joukkueen johtaja Simonin puolue ja vielä kolmas puolue raatelivat sokeassa kiihkossaan toisiaan mitä julmimmin ja hillittömimmin, vihollisen piirittäessä kaupunkia. Jokainen punoi vastustajan täydellistä tuhoumista: myös vaimojen ja lasten surmaa. Titus seurasi sivusta ja valtasi ensin Antonian linnan. Sitten hän tarjosi aselepoa, joka hyljättiin. Sitten hän valloitti, sytyttämällä tulipalon, Temppelivuoren, vihdoin yläkaupungin. Myös mainehikas Salomon temppeli tuhoutui silloin ikiajoiksi. Todennäköistä on, että Titus tahallaan hävitti tämän hajaantuneen juutalaiskansan keskuspyhätön, samoin kuin hän hävitti kaupungin ja muutti sen pelloksi. Koskaan enää ei sinne pitänyt kokonaisen kansan kokoontuman. Juutalaiskapinat, jotka keisari Traianuksen aikana puhkesivat, osoittivat, että hän oli oikeassa. Mutta samalla muisti Titus varmaankin Iuppiterin temppeliä Capitoliumilla, roomalaisvallan keskuspyhättöä, jonka tulipalo aivan samoin oli tuhonnut vuotta aikaisemmin. Vankeja kohteli Titus kapinoitsijoina; hän surmautti heidät, Johanneksenkin, joka samoinkuin joukkueen johtaja Simon oli piiloutunut kloaakkeihin. Simon Gioran poika säästettiin sitävastoin triumfikulkueeseen Roomaan. Tästälähin eivät juutalaiset enää saaneet maksaa temppeliveroa yhdellekään temppelilleen, vaan heidän täytyi suorittaa vastaava, maksu Rooman keisarille. Ei mikään kansa ollut Rooman kärsivällisyyttä niin kauan koetellut kuin juutalaiset; ei mitään kansaa ole liioin sen poliittista kunniaa loukkaavammin rangaistu.
Myös mieskohtaisesti Titus kunnostautui tässä vaivalloisessa sodassa: hän ampui kerran seitsemällä nuolella kertaakaan erehtymättä seitsemän vihollista perätysten alas muurilta. Mutta häneen itseensäkin sattui nuoli, vaikka toisenlainen: hän rakastui erääseen juutalaiseen naiseen. Titus oli Juudean, Juudea taas Tituksen valloittanut. Se nainen oli Berenike, pikkuruhtinaan, erään lähiseudun monista, tytär, noin kolmetoista vuotta vanhempi kuin Titus, mutta otaksuttavasti kaunis ja lumoava, ja joka tapauksessa halukas ja kyvykäs tekemään valloituksia. Hän tuli paasheineen ja kastraatteineen Jerusalemin edustalla olevaan roomalaisleiriin ja ympäröi Tituksen kaikella itämaisella, aisteja lumoavalla loistolla. Hänen suunnitelmansa on läpinäkyvä: hän tahtoi tulla Rooman keisarinnaksi, toiseksi Kleopatraksi. Titukseen näyttää Berenike todella tehneen syvän vaikutuksen. Mutta loppujen lopuksi Titus kuitenkin matkusti Roomaan ilman häntä.
Titus oli saanut yhtä yksinkertaisen kasvatuksen kuin isänsä; hän oli kasvanut, sanoisiko, pikkueläjien parissa; hänen köyhää synnyinkotiaan näytettiin myöhemmin nähtävyytenä. Mutta koska hän oli sorea, älykäs ja monipuolisen lahjakas lapsi, otti keisari Claudius hänet hoviinsa ja teki hänestä leikkitoverin hennolle Britannicus prinssille. Siten Titus joutui jo varhain hengittämään hovi-ilmaa, siten hän on kohdannut Neron ja Agrippinan ja siten hän on ennen kaikkea kohdannut Senecan. On välttämätöntä, jopa itsestään selvää, että hän hovissa tapasi Senecan, ja se on hänen ymmärtämiselleen tavattoman tärkeätä. Kun Britannicus v. 55 myrkytettiin, istui hänen leikkitoverinsa, 14-vuotias Titus samassa pöydässä hänen vieressään ja maisteli samasta pikarista, jossa myrkkyjuoma oli. Titus on myöhemmin pystyttänyt kuvapatsaita lapsuusaikansa ystävälle ja vaalinut hellästi hänen muistoaan.
Mutta siten on ymmärrettävissä, että Titus taisi hovitavat paljoa paremmin kuin isänsä. Hän oli hovissa ollessaan oppinut m.m. soittamaan ja säesti itseään laulaessaan, mutta vain kotipiirissä. Vespasianus teki heti v. 70 poikansa hallitsijatoverikseen, epäilemättä todistus horjumattomasta luottamuksesta, mutta siihen hänet pakoitti armeija, joka jumaloi Titusta; olivathan sotilaat epäröineet, huutaako Titus keisariksi eikä hänen isäänsä. Titus kirjoitti siis nyt kirjeitä, julkaisi ediktejä, piti senaatissa puheita isänsä sijasta jakaen hänen kanssaan miltei kaikki velvollisuudet. Mutta ennen kaikkea hän oli valtakunnan suojelija ja varjelija (tutor), s.o. hän otti käsiinsä kaupungissa olevan kaartin komennon; ja vaaralliset pretoriaanit olivat senjälkeen vaarattomat. Sitten ryhtyivät hallitsijat lujin ottein uudistamaan valtakunnan hallintoa, ja heidän onnistui todellakin luoda järjestystä ja varmuutta kaikkien olosuhteiden (sotalaitoksen, raha-asiain, rakennustoimen) hirvittävään sekasortoisuuteen. Se oli etupäässä isän työtä. Erityisesti haluan mainita, että he koettivat saada tuoretta verta kuihtuvaan aristokratiaan: he pistivät joukon ihmisiä pikkukaupungeista, jopa provinsseistakin, Rooman korkeaan senaattiin. He tahtoivat saada miehiä samaa tekoa kuin he itse. Ja vihdoin he rakensivat Forumille arvokkaimman muistomerkin, mitä ajatella saattaa, rauhantemppelin. Sillä viimeinkin oli taas rauha valtakunnassa ja rauha ihmisten sydämissä.
Isä oli oikea originaali; vanhanaikuinen ja koruton, ja sellaisena hän pysyi. Hänen kesähuvinaan oli aina vain matka isältä peritylle pienelle maatilalle Reaten lähettyville. Kaikissa juhlatiloissa hän joi pienestä hopeapikarista, jonka oli saanut mummoltaan Tertullalta, aliupseerineukolta. Saappaat iäkäs majesteetti veti aina itse jalkaansa. Mutta tuo vanha ukon känttyrä oli myös kitsas ja saita, mestari kokoamaan rahaa. Eräs talonpoika sanoi hänestä: "Kettu on aina kettu, vaikka se kuinka monesti karvaansa vaihtaisi." Mutta Vespasianus ei säästänyt itselleen, vaan valtiolle. Oli tukittava n. 40 miljaardin valtiovelka, ja siihen eivät Jerusalemista saadut aarteet riittäneet. Siksi hän esim. antoi — jos on totta, mitä hänestä kerrotaan — provinssien virkamiesten aikaisesti rikastua, imeä itsensä täyteen kuin sienet; sitten hän alkoi oikeudenkäynnin heitä vastaan ja puristi heidät tyhjiin kuten sienet. Mistä veroista, joita hän sääsi ja jotka olivat voimassa vielä Domitianuksen aikana, kärsi Italia todellakin tuntuvasti, ja Nerva ja Traianus saivat tehdä voitavansa auttaakseen maan jälleen jaloilleen. Erityisen kuuluisa on vero, jonka Vespasianus määräsi maksettavaksi lääketieteellisiin ja teknillisiin tarkoituksiin käytetystä ihmisvirtsasta.[88] Titus moitti häntä siitä. Kun ensimäinen veronkanto on tapahtunut, pitää Vespasianus rahoja poikansa nenän alla ja sanoo itseensä tyytyväisenä: "No, haiseeko, häh?" Ylipäänsä hän oli aina valmis laskettelemaan mautonta pilaa. Koko keisaripalvonta tuntui hänestä oikeastaan sangen typerältä, ja kun hän huomaa, että hänen kuolinhetkensä on lyönyt, hän pilkalla sanoo: "Jahah, luulenpa, että minusta nyt tulee jumala." Mutta sitten hän nousee seisomaan sanoen: "Imperaattorin täytyy kuolla pystyssä päin!"
Mutta se, joka koko hallitukselle antoi eloa, vauhtia ja loistoa, se oli epäilemättä hänen poikansa Titus. Tituksella oli myös erittäin avoin mieli rikkaudelle ja taiteelle. Jokainen arkeologi muistanee tässä yhteydessä, että Laokoon, nuoremman kreikkalaisen plastiikan huippusaavutus, seisoi Tituksen palatsissa. Siellä Plinius näki Laokoonin. Titus ei lainkaan ollut mikään enkeli; ulottuvathan hänen juurensa Neron aikaan. Nuorena miehenä hän oli taipuvainen väkivaltaisuuksiin ja voi vielä hallitsijanakin menetellä sangen julmasti. Että hän Jerusalemin valloitettuaan antoi monien juutalaisten sotavankien saada surmansa Caesarean miekkailijaleikeissä, oli täysin perinnäistavan mukaista, josta hän liioin ei ollut vapaa. Roomassa mestautti hän heti aluksi valtiolle uhkaavan vaarallisia aineksia, ja kaikki kurjat urkkijat, joita Nero oli pitänyt palveluksessaan, hän pieksätti ja karkoitti maasta. Samoin hän kaartin päällikkönä otti niskoilleen kaikki voimatoimenpiteet, joita tarvittiin isän hallituksen turvaamiseksi, ja sai siitä palkaksi ylhäisön vihan. Myös eli hän aluksi reimasti, jokseenkin samaan barokki-tyyliin kuin edelliset valtiaat. Syynä siihen oli, että Berenike tuli Roomaan. Berenike ahdisteli häntä, ja Titus rakasti ilmeisesti tätä naista. Koko seurueensa: kauniita poikia, kastraatteja, tanssijoita, Berenike raahasi mukanaan Roomaan. Mutta ystävät varoittivat Titusta ja hän voitti itsensä; se ei ollut vähäinen teko, hänen valta-asemassaan. Hän lähetti naisen luotaan ja myös tämän valtavasta palveluskoneistosta hän totuttautui vapaaksi. Siten vältti Rooma juutalaisen keisarinnan. Roomalle oli etua siitä, ettei keisarinnaa ollut olemassa. Vanhastaan tiedettiin, mitä pahaa Messalinat ja Agrippinat saattavat tehdä. Titus oli jo varhain ottanut eron vaimostaan Marciasta ja eli naimattomana ainoan tyttärensä, pikku Lilian kanssa; myös vanha Vespasianus osasi, leskeksi tultuaan, toimeutua ilman keisarinnaa.