Onko minun nyt ryhdyttävä luettelemaan Tituksen hyveitä? Meillä on ikävä kyllä vain niukka kuvaus, mutta sen perustalla ympäröi Tituksen muistoa jalouden ja totisen ihmisyyden kunniakehä, eikä meillä ole vähintäkään syytä sitä epäillä. Me saamme kuulla, että hän kokosi hoviinsa ystävikseen ja neuvonantajikseen vain kelvollisia miehiä, että hän ei huolinut niitä rahalahjoja, mitä tavallisesti keisareille annettiin, että hän ei milloinkaan koskenut yhdenkään kansalaisen omaisuuteen, että hän kohteli kaikkia lempeästi (ollen, onnellista kyllä, siinä suhteessa isänsä kaltainen) ja että hän teki hyvää, missä vain voi, ja lausui eräästä päivästä, jona ei kellekään ollut yhtään hyvää työtä tehnyt, tuon kuuluisan arvostelun: "Ystävät, päivä on hukkaan mennyt"; ennen kaikkea, että hän kammosi ihmisteurastusta, ei surmannut ketään, ja että hänellä oli puhtaat, viattomat kädet, kuten oikealla ylipapilla tai Jumalan käskynhaltijalla. Sillä ei edes silloin, kun oli kovasti suuttunut, Titus tahtonut kostaa.

Kuka voi sellaista kuullessaan olla huomaamatta, että kaikki tuo on vain Senecan oppien tunnontarkkaa toteuttamista. Senecan kirjoitukset hyväntekeväisyydestä, hänen innostuksensa ylistäessään ihmisrakkautta ja tuomitessaan kostoa (de ira, de dementia): Tituksessa näemme kouraantuntuvasti niiden välittömän vaikutuksen. Hän on se ihannekeisari, jota Seneca hahmoitteli; Seneca on Tituksen taltuttanut, epäonnistuttuaan Neroon nähden. On hyvä, että voimme todistaa, että Tituksen todella on täytynyt tuntea Seneca myös henkilökohtaisesti.[89]

Kaksi ylhäistä, kunnianhimoista miestä oli suunnitellut Tituksen murhaamista. Titus kutsutti nuo vaaralliset henkilöt luokseen, ei tehnyt heille mitään, moitti vain heidän järjettömyyttään: "Tehkää julkisesti valitus hallitustamme vastaan; sen mikä siinä on epäonnistunutta, tahdomme muuttaa." Sitten hän kutsui heidät aterialle ja amfiteatterin miekkailijaleikeissä, istuessaan, aivan turvattomana katsojain joukossa, hän empimättä sallii salaliittolaisten istuutua aivan lähelle itseään, niin, vieläpä lähettää noutamaan kaksi miekkailijasapelia ja antaa ne heille: "Koettakaa, olkaa hyvä, ovatko ne teräviä." Tämä luottamus teki heidät täydellisesti aseettomiksi.

Yksinään, ilman isäänsä, hallitsi Titus vain vähän yli kaksi vuotta, vv. 79—81. Mutta juuri silloin keräytyi onnettomuus onnettomuuden harteille: ensin Pompeiin ja Herculanumin häviö ja tavaton Vesuviuksen purkaus v. 79; sitten pääkaupungissa kolmipäiväinen tulipalo, joka vielä kerran tuhosi Capitoliumin sekä myös Agrippan ylistetyn Pantheonin; vihdoin sairauksia ja rutto. Titus teki tarmolla kaiken, mitä hallitus sellaisessa hädässä auttaakseen voi tehdä. Hän itse piti huolta siitä, että rahvaan keskuuteen levisi tieto parannuskeinoista, alkoi laajassa mittakaavassa palaneitten valtiorakennusten uudesti rakentamisen ja asetti toimikunnan, jonka oli pidettävä huolta niistä kodittomista raukoista, mitkä tuhoutuneitten kauniiden kaupunkien asukkaista olivat eloon jääneet, joka sitäpaitsi valvoi kaivaustyötä, minkä avulla tuhkakasoista kaikki arvotavara pelastettiin, ja jonka oli johdettava kaupunkien jälleenrakentamistyötä, mikäli se näytti mahdolliselta. Niin, viipyipä Titus itse kauan aikaa Campaniassa, onnettomuuspaikan lähistöllä.

Vespasianus oli aikoinaan nuorena miehenä, keisari Claudiuksen hallitessa valloittanut Etelä-Englannin Roomalle. V. 78 hän ja Titus ryhtyivät jatkamaan Englannissa tehtyjä valloituksia, sillä he tahtoivat esiintyä myös valtakunnan laajentajina. Mutta Tituksen itsensä oli välttämätöntä olla pääkaupungissa. Siksi hän soi kateudetta ja epäluuloitta nuoren, eteenpäin pyrkivän sotapäällikön Agricolan saada kunnian käydä tätä uutta ja ratkaisevaa Britannian sotaa. Vasta silloin todettiin, että Englanti ei ollut mannermaa, vaan saari.

Sellainen oli Titus. Mutta hyvällä ei nähtävästi ollut pysyväistä sijaa maanpäällä. Jo neljäntenäkymmenentenä ikävuotenaan hän kuoli. Hän oli aamupäivällä ollut läsnä näytännöissä,[90] joita hän niin rakasti; se tapahtui syyskuun alussa v. 80; silloin hän saa yleisön joukossa ollen itkukouristuksen, hermokohtauksen. Hän tahtoo heti maalle, lähellä Beatea olevalle sabinilaiselle perhetilalle. Sinne on useamman päivän matka. Jo ensimäisessä yöpaikassa ankara kuume puistattaa häntä. Kun häntä sitten kuljetetaan edelleen kantotuolissa, hän vetää surullisena uutimet syrjään nähdäkseen avotaivaan ja virkkaa valittaen: "Minun täytyy jo kuolla, ja kuitenkaan en ole sitä ansainnut. En mitään ole tehnyt, jota minun katua pitäisi." Eikö mitään! Hiljaa hän lisäsi: "Yhtä lukuunottamatta." Ei kukaan ole selvittänyt, mitä hän tällä poikkeuksella tarkoitti.

Mutta lausunto sinänsä on tavattoman kuvaava ja aito antiikkinen, aito antiikkinen iloisessa uskossaan omaan hyveeseen. Vasta kristinusko on tuonut synnintunnon, tietoisuuden kaiken syntisyydestä, Lännen kansoille, jotka luonnollisuudessaan eivät sellaisesta aikaisemmin mitään tietäneet.

Maansurua sellaista kuin silloin ei Rooma vielä ollut kokenut, sillä jokainen, niin kerrotaan, suri Titusta kuin veriheimolaista. Jo ennenkuin konsuli saattoi kutsua senaattorit koolle, kiiruhtivat kaikki senaatinsaliin, ja kun sen ovet vielä olivat suljetut, alkoivat he kadulla ja palatsin edustalla puhua Tituksen elämästä ja Rooman kiitollisuudesta, sitä äänekkäämmin ja rehellisemmin, kun Titus itse ei enää ollut kuulemassa.

Sen, joka nykyään etsii Roomasta muistomerkkiä Tituksesta, ei tarvitse kauan hakea. Seisoohan Velialla, Forumin varrella Tituksen-kaari niin vaatimattoman ylväänä ja kauniina; ja aivan lähellä sitä suurenmoisin antiikkiraunio, mitä Roomassa ylipäänsä on, Colosseum, Flaviusten amfiteatteri. Tämä rakennus ei totta kyllä ollut jalostunutta ihmisyyttä todistava teko, vaan jattiläismyönnytys rahvaan intohimoille. Nero oli samalle paikalle perustanut satumaisen laajaksi suunnitellun n.s. kultaisen palatsinsa, mutta jättänyt sen keskeneräiseksi. Koko nerolainen komeus revittiin nyt pois, ja sille kohdalle puutarhaa, mihin Nero oli asettanut suuren keinotekoisen lammikon, rakennettiin amfiteatteri, suurin ja jykevin huvitteluhuone, mitä millekään kaupungille milloinkaan on lahjoitettu. Vespasianuksen nimissä alettiin rakennustyö, jota jo keisari Augustus aikoinaan oli ajatellut. Mutta vain Tituksen tuhlailuhalu, tai sanokaamme: Tituksen suurpiirteinen ja loistoa rakastava henki, on voinut luoda suunnitelman. Hän on myös saman Neron palatsin osista rakennuttanut Tituksen-therminsä, mitkä varmaan olivat aikansa kauneimpia yleisiä kylpylaitoksia ja missä Titus itse suopeasti kylpi yhdessä alamaistensa kanssa.

Tiedämme Tituksen rakastaneen amfiteatterin kiihoittavia huveja; se oli luonnossa hänellä, kuten jokaisella oikealla roomalaisella. Hän oli säilyttänyt naivin elämänilon. Siitä johtui myös hänen rakkautensa nuoreen taituritaitavaan Melankomas nyrkkeilijään, joka jo varhain kuoli ja jota ajan paras puhuja Dio "kultasuu" ylisti,[91] otaksuttavasti nuoren keisarin kehoituksesta. Niistä satapäiväisistä eläintaisteluista taas, joilla Titus vihki Colosseumin toimeensa, on meillä seikkaperäisiä kuvauksia: nainen surmaamassa leijonaa, sarvikuono taistelemassa villihärän tai karhun kanssa, leijona, jonka tiikeri on repinyt, alku- ja biisonihärkiä. Mutta myös esiintyy rikollisia, jotka haaveellisissa pukimissa käyvät kuolemaan, ja lopuksi: koko areena muuttuu järveksi, jolla nereidit taikavalaistuksessa esittävät ihmeellisiä uimabaletteja.