Rakennus seisoo vielä tänäänkin, muistuttaen pyöreätä, onttoa vuorenhuippua, jonka pituusläpimitta on 600 jalkaa: jättiläispikari, joka on mennyt pirstaleiksi ja joka kerran on kuohunut enemmän kuin 40,000 kuumaverisen, kiihkeäkatseisen ihmisen intohimoa, riemua ja raivoa. Ken nykyään ilman opasta seisoo yksin Colosseumissa, hän sulkekoon silmänsä, ja varmaan hän luulee kuulevansa kaukaisten aikojen takaa nereidien laulua, villikissojen mourunaa ja sähinää, taistelijain voihkinaa. Mutta ei! Hoviaitio on tyhjä. Keisari on poissa, hän, joka kaiken tämän on luonut. Rahvaan remu ja rähinä hiljenee tyystin. Rooman koko kansa, juhlakoruissa ja surun mustassa puvussa, virkkaa valittaen: Me emme sure häntä, me suremme itseämme. Hän oli meidän ilomme. Hän ei menettänyt mitään, menettäneet olemme me yksin.
TRAIANUS
Kansan lempeässä kohtelemisessa on Tituksen varsinainen seuraaja ollut keisari Traianus, joka hallitsi vv. 98—117. Mutta samalla Traianus oli myös sotijaruhtinas, Rooman keisareista ensimäinen todella suuri sodankävijä ja voittaja Pompeiuksen tapaan ja valtakunnan laajentaja, sekä sen lisäksi "miesten paras", niinkuin vakuuttavat kaikki, jotka hänet ovat tunteneet. Hänen hallitessaan Rooman valtakunta saavutti pariksi vuodeksi suurimman laajuutensa. Se on Rooman historian huippukohta.
Mutta Traianus ei seurannut välittömästi Titusta. Ensin Vespasianus ja Titus saivat seuraajakseen vielä yhden Flaviuksen, miehen omaa sukuansa. Se oli seuraaja, joka vielä kerran todisti turmiolliseksi yksinvallan periytyväisyyden periaatteen. Titusta seurasi v. 81 viideksitoista vuodeksi hänen nuorempi veljensä Domitianus.
Domitianus oli aina ollut pahansuopa ja kateellinen vanhempaa veljeänsä kohtaan. Isänsä kuoltua hän vaati päästä Tituksen hallitsijatoveriksi ja tavoitteli Tituksen henkeä. Nyt hän, kolmas Flavius, otti käsiinsä hallituskoneiston, joka oli luotu koko valtakunnan tarpeita silmällä pitäen ja jonka toiminnasta Domitianuksenkin hallitessa provinssit hyötyivät. Ennen kaikkea hän on, suojatakseen Roomalle kuuluvia hedelmällisiä Rheinin seutuja, myös Ranskaa, vapailta germaaneilta, ryhtynyt rakentamaan n.s. limestä, rajavarustusta, johon nykyinen muinaistutkimus kiinnittää seikkaperäistä huomiota. Rajavarustus — pirunmuuri, pakanakaivanto ja mitä nimiä se kansan suusta lieneekään saanut — on yhtäjaksoinen jono valleja ja kaivantoja tai muureja ja kaivantoja, joita usein vielä on lujitettu paalutuksilla; aina puolen tunnin matkan päässä on vahtitorni, pitempien välimatkojen päässä taas linnakkeita. Sellainen oli rajavarustus, joka kulki Bonnista etelään läpi Taunuksen, Wetteraun, ja joka lisäksi sulki piiriinsä Badenista, Schwabin- ja Frankinmaasta suuria osia. Domitianuksen hallitessa on tätä rajavarustusta Mainin ja Taunuksen seuduissa ryhdytty rakentamaan koko valtavuudessaan.
Rooman keisarin tehtäviin kuului lähteä itse henkilökohtaisesti sotaretkelle; olihan hän imperator ja täytyihän hänen toimia tämän arvonimensä mukaisesti. Nero oli laiminlyönyt tehdä niin, legioonat halveksivat häntä siksi ja kukistivat hänet. Siitä saa selityksensä, että Domitianus, vaikka pohjaltaan kaikkea muuta kuin sotilas, teki valloitusretken khattilaisia, Hesseniä, vastaan saavuttaen joltistakin menestystä: hän voitti khattilaisilta todellakin pienen alueen. Mutta tämä ei tapahtunut ratkaisevien taisteluiden perustalla, vaan siten että Taunuksessa olevaa limestä pitkitettiin, kunnes se vähitellen tunki khattilaiset taaemmaksi. Limes merkitsi Rooman sotahistoriassa käännettä: se oli osoitteena siitä, että Rooma asettui puolustuskannalle saksalaisiin nähden.
Varsin suuri ei Domitianuksen menestys myöskään ollut hänen taistellessaan vaarallista daakialaiskansaa vastaan, joka asui Tonavan alajuoksun varrella, eikä liioin markomanneja vastaan. Huolimatta suurista häviöistä, joita Domitianus oli kärsinyt, hän vietti Roomassa upean triumfin, ikäänkuin olisi suurenmoisesti voittanut, ja täytti pääkaupungin katukaarilla ja hopeasta ja kullasta valmistetuilla omilla kuvapatsaillaan, maineen ja komeilunhaluinen kun oli. Hallitsijan täytyi ennen kaikkea rakennuttaa. Niinpä Domitianus on uudestaan rakennuttanut Tituksen aikana palaneen Capitoliumin ja myös Rooman suuret yleiset kirjastot, jotka samoin olivat palaneet, sekä täydellisesti uudistanut tulipalossa turmioon joutuneet kirjavarat.
Siitä, joka tuntee Roomaa, on ehkä mielenkiintoista tietää, että kun meidän päivinämme seisoo Roomassa Piazza Novanalla, joka on pitkulainen kuin antiikkinen kilparata, seisookin itse asiassa Domitianuksen "Stadionilla", kreikkalaisten kilpakisojen tanterella, joka on tarkoin säilyttänyt entisen muotonsa. Ja ken meidän päivinämme seisoo S. Maria sopra Minervan kirkossa katsellakseen Michelangiolon Kristusta, seisoo, kuten jo kirkon nimi ilmaisee, Domitianuksen rakennuttaman Minervan temppelin paikalla. Jumalat vaihtelevat. Tämä keisari teki, kummallista kyllä. Minervan palveluksen hoviuskonnoksi.
Domitianus ei runoillut; ainoa hänen sepittämänsä kirjoitelma koskee hiusten hoitoa. Mutta esteetikko hänkin oli Neron tavoin. Hän ja Nero ovat Rooman musiikkikeisarit, ja taiteen hyväksi toimiessaan Domitianus ehkä on suurimpansa suorittanutkin: hän pani säännöllisesti toimeen runoilijain, puhujain ja soittotaiteilijain kesken kilpailuja, joista palkinnot jaettiin Rooman Capitoliumilla. Hän se saattoi muotiin runoilijakruunauksen: se oli valtion puolelta rohkaiseva tunnustus runoilijoille ja säveltaiteilijoille. Muisto siitä eli kauan: vielä Petrarca ja Tasso tavoittelivat Capitoliumin runoilijalaakeria.
Näihin aikoihin puhkeaa taas Rooman kirjallisuus uuteen kukoistukseen. Kaksi neroa erityisesti kohoaa yläpuolelle muitten: Statius ja Martialis. Mutta molemmat nämä runoilijat liehakoivat innoittavalla tavalla keisaria ja ilmaisevat suunnattomalla ja määrättömällä imartelullaan, että Rooman ohjakset ovat taas tyrannin käsissä. Martialis, epigrammien sepittäjä, on kuitenkin joka tapauksessa maailmankirjallisuuden unohtumattomia suurmiehiä. Hän on Rooman kompaseppä, julkea ja siveetön, mutta aina kiehtova, säkenöivän älykäs ja tyhjentymätön. Hauskoja ovat ne näyt, joita hän meille välähyttelee ajan huvituselämään: kylpylä-elämä, palloleikit, vieraspidot, puvut, hajuvedet, asianajajana tuntipuheet, lääkärit y.m.s. Merkillistä kyllä, ei Martialis koskaan pilkkaa hengenmiehiä eikä laintulkitsijoita; koskaan hän ei myöskään tee mitään uskonlahkoa, ei kristityltä eikä juutalaisia, häikäilemättömien hyökkäystensä esineeksi.