Domitianus — yksinäinen mies, joka istuu marmorisalissaan ja lävistää kärpäsiä. Hän ei luottanut kehenkään eikä rakastanut ketään. Vain purppurapukuinen nuori kääpiö, jolla oli jättiläiskokoinen pää, oli alinomaa hänen seurassaan, yksinpä teatterinäytännöissäkin, ja he keskustelivat mitä syvällisimmistä kysymyksistä. Domitianus toimi alussa oikeudenmukaisesti, mutta pian hän eli ja esiintyi kuin toinen Nero: hän oli kaunis mies, mutta jos hän vihastui, kohosi hänellä veri helposti päähän. Titus ja Vespasianus olivat, Augustuksen ja Senecan periaatteita noudattaen, mitä suopeimmin sallineet senaatin auttaa hallitsemistyössä. Siihen Domitianus ei voinut taipua. Etevien miesten seurassa hän tunsi joutuvansa hämilleen; hän oli turhamainen ja hyvin itsepäinen ihminen, jota ei miellyttänyt ajatustenvaihto tasa-arvoisten henkilöiden kesken. Siksi hän ei voi sietää senaattiakaan. Hän osoittaa sille ylenkatsetta, niin, saattaapa hän senaatin kauhunkin valtaan, yhä laajentaessaan oikeuksiaan ja valtuuksiaan (hän nimitti itseään m.m. dominus et deus). Siten Domitianus antoi Rooman tuntea Diocletianuksen ja Constantinuksen sulttaanimaisen keisariuden esimakua. Kun siveetön Domitianus censorina otti siveyspoliisin johdon käsiinsä, niin hän teki sen vain saattaakseen ylhäisen kevytmielisen yleisön kauhuihin. Kuolemanrangaistuksiin tuomittiin ihmisiä mitä mitättömimmistä syistä; syytökset majesteettirikoksista elpyvät taas ja samoin hirveä urkkija järjestelmä. Keisarillinen fiscus, joka oli yht'aikaa valtion rahasto ja yksityinen rahasto, on aina tyhjä, ja keisari surmauttaa ryöstötarkoituksessa. Sana "konfiskatsioni", s.o. yksityisomaisuuden valtaus fiscuksen hyväksi pääsee nyt käytäntöön. Domitianus pani toimeen Roomassa suuren stoalaisten vainon, joka oli jonkinlainen esinäytös myöhempiin kristittyjen vainoihin. Sananvapaus lakkaa täydellisesti, samoin myös historiankirjoitus. Ei kukaan historioitsija tohdi enää tarttua piirtimeen. Tarsokselaisen Hermogeneen kohtalo peloitti. Tämä oli uskaltanut lausua joitakin liian vapaita mielipiteitä historiateoksessaan; Domitianus mestautti hänet ja lisäksi kaikki kirjurit, jotka olivat teoksen jäljentäneet ja monistaneet.
Niin käy Domitianus yhä yksinäisemmäksi. Hän on kuin petoeläin, joka päivän aikana hakee piilopaikkoja. Hän kuljettaa yksinäisyytensä aina mukanaan.[92] Jalkojensa käytön hän on kokonaan unohtanut,[93] vain kantotuolissaan hänen nähdään nopeaan rientävän kautta Rooman katujen. Hänen ihmispelkonsa oli yhtä suuri kuin hänen taikauskonsa, hänen uskonsa astrologiaan, joka usko elää vuosisatoja ja josta Wallensteinkaan ei ollut vapaa. Myös Suetonius, joka meille kuvaa Domitianuksen kuoleman, uskoo tähän ennustustaitoon. Keisari pelkää alinomaa murhaajia. Tähteinselittäjä Askletarion ilmoittaa aivan tarkoin päivän ja hetken, jona keisari on kuoleva. Domitianus säikähtää silmittömästi, mutta kysyy sitten: "Jos tahdot, että minä todella uskon sinua, niin sano, millainen tulee oma loppusi olemaan?" Askletarion vastaa: "Minut tulevat aivan kohta koirat raatelemaan." Heti paikalla Domitianus surmautti miekalla miehen, ja nyt hän oli varma, että Askletarion ennusti väärin, sillä olihan tämän oma loppu toinen. Mutta kuinka kävikään? Kun Askletarion piti haudattaman, syntyi sellainen rajuilma, että ruumis vierähti maahan ja koirat repivät sen todellakin. Siitä hetkestä Domitianus on varma kohtalostaan: huomenna yhdennellätoista hetkellä hän on kuoleva. Tietäjä on niin ennustanut. Tuskan kourissa syöksyy hän yön kuluessa useita kertoja vuoteestaan. Aamu koittaa. Domitianuksen otsassa on känsä. Sen hän tempaa irti, niin että verta vuotaa. "Oi, jospa enempää ei verta vuotaisikaan tänään", hän sanoo pelästyneenä. Yhdestoista hetki lähestyy. Keisari kuuntelee, milloin orja, jonka tehtävänä on huutaa hetket koko palatsin tietää, ilmoittaa yhdennentoista hetken. Mutta orja tahtoo pettää keisaria ja ilmoittaakin kahdennentoista hetken saapuneen. Nyt Domitianus on iloinen: onhan jo puolipäivä, onhan vaarallinen ajanhetki jo ohi. Keventynein mielin hän lähtee pukuhuoneeseensa, mutta silloin hän saa seitsemän tikarinpistoa ja kuolee. Hänen oma puolisonsa, keisarinna Domitia Longina, johti salaliittoa.
Kansa pysyi rauhallisena, kaartissa olivat mielet kuohuksissa, mutta senaatti riemuitsi. Murhatulla ei ollut perillistä. Nyt senaatti sai olla mukana maan kohtalosta päättämässä, ja ensi kerran valittiin keisari sen keskuudesta. Vaali oli onnistunut. Nyt seurasi melkein sata vuotta kestävä siunauksen aika, nyt alkaa koko maailman, Idän ja Lännen, yleinen onnen aikakausi. V. 96 prefekti koroitti senaattori Nervan keisariksi, lakimiehen, joka kylläkin oli jo 64 v. vanha, sairaalloinen ja tahdonvoimaltaan heikko, mutta joka tapauksessa henkilö, joka seisoi siveellisesti jalostuneen uuden ajan pohjalla ja joka ymmärsi, että hallitseminen on palvelemista.
Nerva näki, että Italia oli, mitä maatalouteen tulee, jäänyt jäljelle valtakunnan muista alueista: Flaviusten verot olivat sitä liiaksi painaneet. Nerva uhrasi suuria summia perustaakseen uusia talonpoikaistiloja ja estääkseen italialaisia siirtymästä isänmaastaan, jotka tähän aikaan suurin joukoin muuttivat alisen Tonavan seuduille (mistä nyk. Romania on saanut nimensä). Sitäpaitsi Nerva pani alulle sosiaalisen avustustoiminnan ja jakoi ensimäisen kerran n.s. alimentatsioneja, s.o. säännöllistä valtioapua köyhille perheille lasten kasvattamiseksi. Ne olivat täydellisesti uusia suuntaviivoja.
Mutta kaarti oli raivoissaan. Se halusi kostoa keisari Domitianuksen murhasta. Nerva tahtoi lujittaa asemaansa sitä vastaan ja otti siksi, lokakuussa 97, pojakseen ja seuraajakseen. Traianuksen, valtakunnan parhaan sotilaan. Jo v. 98 hän kuoli ja Traianus oli Rooman keisari.
Traianus — miten paljon sisältyykään tuohon nimeen. Hän oli espanjalainen, hän oli ensimäinen maakuntalainen Rooman keisari-istuimella. Mikä kuulumaton tapahtuma! Voi sanoa, että Traianus tekee Rooman historian maailmanhistoriaksi: tähän saakka Rooma oli ollut kaikkien tapahtumien keskus tai tausta, ja katseemme täytyi rajoittua tuon suuren valtakaupungin näköpiiriin, mutta nyt kaikki seinät siirtyvät äkkiä syrjään, ja rajattomat näköalat aukeavat ympärillämme.
Uusi keisari on jo 48 v. vanha (hän on syntynyt v. 52). Hän on naimisissa Plotinan kanssa: avioliitto on lapseton kuten Nervankin. Se on tärkeätä. Kuinka vallanperimys on järjestettävä monarkisessa valtiossa, vaalin vai perinnöllisyyden pohjalle, se on vanha probleemi. Roomassa oli kruunun periytyväisyys vienyt mitä surkeimpiin kokemuksiin, sillä keisarilliset perheet olivat säännöllisesti rappeutuneet jo toisessa polvessa. Sentähden tulikin nyt sellainen menettelytapa käytäntöön, että hallitseva keisari adoptoimalla nimittää seuraajansa. Hän ottaa jonkun oivan miehen ottopojakseen, tämä taas vuorostaan tekee samoin. Adoptoitiin tahallisesti lapsettomia miehiä tai ainakin sellaisia, joilla oli vain tyttäriä, mutta ei yhtään poikaa. Siten on Rooman keisarivaltikka Nervasta Marcus Aureliukseen saakka kulkenut aina yhdestä kelpo kädestä toiseen.
Uusi hallitsija oli kotoisin kauniista Italicasta, joka on Guadalquivirin varrella (lähellä Sevillaa), ja polveutui roomalaisesta siirtolaisperheestä, joka jo aikoja ennen oli muuttanut Espanjaan. Hän oli lujakätinen ja työteliäs, pitempi kuin kukaan muu, ja hänen kasvonilmeensä oli rauhallinen, varma ja vilpitön.[94] Missä marmorikuvissa, joita Traianuksesta on säilynyt, on matala otsa — suorat hiukset on näet aina kammattu alas otsalle — ja voimakas takaraivo sekä silmät, joiden ilme, kuten Michelangiolon Davidin-patsaassa, on jännittynyt, aivankuin ne tähtäisivät.
Itse asiassa olikin Traianus ahkera metsästäjä ja alpeille nousija, joka aivan yksin metsästää vuoristossa vuorivuohia ja -kauriita.[95] Sotilaana hän ei häikäillyt, olipa sitten kysymyksessä rohkea hyökkäys tai hyvä ryyppy. Hän harmaantui jo varhain, ja se antoi koko hänen olemukselleen kunnianarvoisan leiman.
Nervan hallitessa Traianus toimi Rheinin seudun germaanilaisissa provinsseissa, ja siellä hän saavutti mainetta sotilaskuvernöörinä. Kölnissä hän, helmikuussa v. 98, saa tiedon Nervan kuolemasta, mutta hän ei hetikohta lähdekään Roomaan. Vielä v. 99 hän oleskelee Tonavan varsilla. Silloin hän on Baden-Badenin ja kaikkien Neckarin varsilla aina Württembergiin saakka olevien maiden vaurastuttamiseksi suorittanut kaikki tärkeimmät tekonsa, m.m. rakennuttanut leveän valtatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin. Vasta sitten hän tulee Roomaan, ja hänen saapumisestansa sinne on meille säilynyt tarkka kuvaus. Kansa ei tervehdi häntä Capitoliumilla vain keisarina, vaan myös jumalana. Hän puolestaan sanoo: "Iuppiter on kaiken hyvän antaja, en minä." Kun hän rukoilee, hän ensin rukoilee siunausta senaatille, sitten kansalle ja viimeksi vasta itselleen. Hänen tarkoituksensa on vakava ja vilpitön. Senaatti on tyytyväinen ja tuntee itsensä vapaaksi[96]: miellyttävä, joskin jo rajoitettu vapaus kuten parhaina aikoina.[97] Ja vihdoinkin kulkee keisari taas jalan katuja pitkin, jopa silloinkin, kun juhlallisesti saapuu kaupunkiin. Vain kapea ura on täpö täysillä kaduilla varattu hänelle. Sitä pitkin keisari kulkee vitkaan, jotta jokainen voisi kunnolla tarkastella häntä. Sairaat laahautuvat vuoteistaan kadulle hänet nähdäkseen, sillä he uskovat, että jo hänen näkemisensäkin voisi parantaa heidän sairautensa. (Samasta parantavasta voimasta on jo ylempänä puhuttu keisari Vespasianuksen yhteydessä.) Mikä kansanomaisuus! Senaatin virkamiehiä tämä keisari nimittää kolleegoiksensa,[98] ja kun hän tulee konsuliksi pro forma, hän vannoo kuten kuka muu kuolevainen tahansa virkavalan, mitä mikään keisari ei pitänyt tarpeellisena,[99] ja vannoopa lisäksi sen seisoen edeltäjänsä edessä, joka valan ottaa vastaan istuen. Samoin hän aina on antanut arvoa apulaisilleen eikä ole koskaan pyrkinyt saattamaan heitä varjoon. Hänessä on pyrkimyksiä "sosialisuuteen" ja hän on "innocens", ei tee vahinkoa kenellekään,[100] kuten Seneca kirjoituksessaan "De dementia" vaatii. Mutta Domitianuksen aikuisia urkkijoita kidutetaan julkisesti ja viedään sitten laivoihin, jotka päästetään ajelehtimaan myrskyisälle merelle. Plinius seisoi satamassa ja näki laivojen ajautuvan hajalleen merelle, joka aaltosi kuohupäissä.