"Mitä nyt on tekeminen?" kysyi korpraali luutnantilta. "Käymmekö prikin kimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy laatuun?"
"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään hätää", vastasi luutnantti; "mutta sotiessamme täysissä purjeissa olevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi."
"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa", huusi yksi merimies, kun ankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. "Jos alkaa tuulla — pilvi tuolla näyttää minusta juuri siltä — on parasta, että niin pian kun mahdollista etsimme turvallisen paikan."
Vähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan; sillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin pääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he valkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.
Sillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja murheen ahdistamina. "Niin, niin", huudahti hän viimein, "luotsi on pahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta."
"Jumal'avita!" keskeytti häntä Northland, "niin on. Nyt selkiää minullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää, vaan alinomaa merelle päin." Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku ikkunaan.
"Mitä se on?" huusi Lovisa säikähtäen.
"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen", sanoi perämies. "Varmaan ne nyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä kannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme kalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt eivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee."
Samassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: "Pitäkää vaari siellä alhaalla!" seurasi.
"Mitä lempoa te tahdotte meistä?" huusi Northland; "ettekö voi antaa meidän olla rauhassa?"