Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne. Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun nahoilla.
Eräänä kauniina kevät-aamuna syyskuussa nähtiin saaren eteläisellä rannalla laiva, joka koki purjehtia Derventevirran suuhun. Taivas säteili kirkkaasti ja tuuli oli tuskin niin väkevä, että olisi purjeet täyttänyt. Laiva oli 120 lästiä vetävä priki, ja oli majori Hortonin oma. Hän oli päättänyt parantaa huonoja asioitansa uudessa maailmassa ja oli onnellisesti saapunut sinne tyttärensä Helenan ja Lovisan sekä sisarensa pojan Silman'in kanssa. Vielä oli laivalle tarpeeksi tuulta, vastustaaksensa virran voimakasta vetoa; mutta perämies, joka monta kertaa oli heittänyt laskinluodin, ja pohjaa tarkastellut, katseli turhaan rantaa, huomataksensa laivan liikuntoa. "Nyt kuitenkin tarvinnemme heittää ankkurin", sanoi hän viimein majorille, joka perheenensä oli tullut kannelle ja uteliaasti tähysteli tuota luvattua maata. "Minä olen myös kuullut, että näillä rannoilla harvoin tuulee, paitsi kuu myrskyää tahi kun sattuu tuulispäitä. Sentähden meidän täytynee odottaa nousuveden aikaa."
"Tuolta nousee savu", huudahti Helena, katsellen kiikarilla, "juuri tuolla tuon kunnaan alapuolella."
"Ehkä ne ovat maan alkuasukkaita", sanoi isä; "kuuloni mukaan ei näillä tienoilla ole ensinkään uutisasuntoja. Niin, niin, siellä näen minä savun, mutta minusta näyttää, kun se heti heikkoneisi. Katso, nyt on se kadonnut."
"Heitämmekö ankkurin?" keskeytti häntä perämies, joka ainoastaan työskenteli laivan kanssa.
"Te ymmärrätte sen asian parhaiten, Northland", vastasi majori. "Tosin on ikävää, ettemme jo tänä päivänä päässeet perille, mutta minä luulen, ettei meillä ole mitään vaaraa pelättävänä näillä seuduilla. Merirosvot eivät oleskele näillä tienoilla eikä alkuasukkaat ymmärrä käyttää veneitä."
"Rosvot ja alkuasukkaatko?" sanoi Northland; "niistä ei ole mitään vaaraa. Minä toivoisin, ettei meillä olisi mitään muuta pelättävää tässä virtaavassa paikassa. Mutta niinkuin näette on virta tässä hyvin vaarallinen ja täynä kallioita ja luotoja, niin että myrskyssä saattaisimme joutua vähällä laivaväellämme pahaan pulaan."
Ankkuriköyden kitinä ilmoitti heti päätöksen toimeenpanoa ja muutaman minuutin perästä oli pieni laiva ankkurissa.
II.
Luotsi.