Tämän tapahtuessa laivalla, venyi seitsemän miestä lähellä rantaa nuotion ympärillä. Heillä oli valkeankeltaiset nutut ja saman väriset housut, rangaistuin pahantekiäin tavallinen vaatetus, ja ainoasti yksi heistä, joka näytti olevan päällikkö, oli vaatetettu kauppamiehen tavoin. He sammuttivat parhaallaan valkeata, jonka savu voisi huokeasti heidät ilmaista, sillä he eivät epäilleet, että heidän pakonsa oli huomattu ja sotamiehiä lähetetty ajamaan heitä takaa.
"Minä toivoisin jotakin syödäksemme", sanoi vihdoin yksi keltanuttu; "hyvin huono huvitus on maata metsässä monta päivää tyhjin mahoin. Kuinkahan olisi, jos menisimme prikille pyytämään ruoka-aineita? Voimmehan me sanoa, että olemme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä."
"Senkötähden, että meidät ottaisivat kiini ja saattaisivat jälleen vankeuteen", keskeytti häntä toinen. "Tunteehan joka lapsikin meidät keltaisista nutuistamme."
"Mutta minä en totisesti tiedä", sanoi kolmas, "mikä meidän eteemme tulee täällä metsässä, kun meidän täytyi karata aseitta ja varoitta."
"Onhan meillä vene", sanoi järeä, voimakas ääni, joka siihen asti ei ollut puuttunut puheesen.
"Ja mitä me sillä sitte tekisimme? Mitä me ylipään toimitamme semmoisella pähkinän kuorella, jolla emme edes uskalla lähteä merellekään? Minä alan arvella, ettemme juuri erittäin paljoa paollamme voittaneet."
"Me olemme vapaat", sanoi sama järeä ääni; "se vastaa kaikkia."
"Mitä hyödyttää meitä vapautemme, jos me siinä nälkään näännymme? Ennenkun voin iloita vapaudestani, täytyy minun saada ensin jotakin mahaani; sinä olet päällikkömme, Mark, ja sinun pitää auttaa meitä tästä pulasta, johon olet meidät vienyt."
Tuo näin puhuteltu ei vastannut mitään, vaan viittasi pieneen prikiin, joka oli ankkurissa.
"Niinpä niin", huusi yksi hänen seuralaisistaan; "minä näen laivan aivan selvästi; mutta mitä se meitä hyödyttää, jos ne eivät anna meille mitään syödäksemme taikka vielä vähemmin juodaksemme."