"Siellä on ruokavaroja kyllin", vastasi Mark, "ja kun he luultavasti eivät meille mitään anna, täytyy meidän ottaa, mitä tarvitsemme."
"Mutta mitä lempoa voipi seitsemän aseetonta miestä tehdä varustetulle laivalle?"
"Ei mitään", sanoi Mark, "ei mitään väkivallalla, mutta hyvin paljon viekkaudella."
"Kuule, Mark, sinä olet ovela mies, mutta tuskin onnistuisi sinun toimittaa meille rommia tuolta laivasta."
"Minä tahdon tehdä enemmänkin", sanoi tämä.
"Enemmänkin!" huusivat kaikki, kummastellen päällikkönsä vakavuutta ja päättäväisyyttä.
"Minä toimitan meille koko laivan", sanoi Mark vakavasti, "ja sillä pakenemme tästä maasta, joka on täynnä häpeätä ja kahleita."
"No, ijankaikkisen Jumalan tähden! kuinka taidat sinä saada laivan valtaasi, kapteeni?"
"Kuulkaa", sanoi Mark. "Nyt on aivan rasvatyyni, priki seisoo ankkurissa ja sillä on vastavirta. Minä olen sentähden vakuutettu, että luotsi olisi sille sangen tervetullut, ja siksi luotsiksi tahdon minä ruveta. Kaksi teistä tulee minun kanssani; ne ovat minun väkeäni, ja silloin ei keltainen pukukaan kummastuta. Onneksi on minun pukuni sellainen, kun luotsit ja satamain virkamiehet käyttävät. Muut noudan minä myöhemmin sillä tekosyyllä, että me tarvitsemme enemmän väkeä laivan kulettamisessa. Yrityksemme on rohkea, sen myönnän; mutta meillä ei ole muutakaan valittavana, ja kaikissa tapauksissa on se onni, että sattumus on valmistanut edes tämänkin tien pelastukseen."
"Eteenpäin! toimeen!" huusivat kaikki, kun heidän rohkeutensa ja luottamuksensa oli palautunut päällikön nerokkaasta puheesta. Kaksi heistä astui veneesen, tarttuen airoihin, ja Mark Brandon istui perään.