Päivän valetessa olivat he kyllä niin onnelliset, että löysivät majan, missä Helena oli levännyt, ja Trevorin ilo muuttui ihastukseksi, kun hän siinä löysi toisen hansikkaan, johon kirjain P ja sana Länsi olivat verellä kirjoitetut. "Hurraa!" huusi korpraali; "nyt tiedämme olevamme oikealla tiellä. Se tyttörukka on kirjoittanut ainoalla läkillä, minkä taisi saada; hän on kirjoittanut verellänsä, sanoaksensa mihin päin meidän olisi kääntyminen." Näillä sanoilla hän lähti matkalle neuvottuun suuntaan ja Trevori seurasi, iloisesti liikutettuna; sillä nyt oli hän vakuutettu, että Helena vielä oli elossa eikä kovin kaukana. Tällä tavalla kulkivat he rivakasti edelleen, kunnes tulivat laajan kuivan tasangon reunaan, joka oli peräti puista paljastettu. Jälet veivät kaukaiselle, tasangon toisella puolella olevalle mäelle. Molemmat miehet alkoivat kulkea tuon aution tasangon yli, vakuutettuina, että mainitulla kukkulalla oliat heidän näkisivät. Ryövärit olivat todellakin myös tehneet leirinsä kukkulalle, koska Helena oli ollut niin väsynyt pitkästä vaelluksesta, ettei hän voinut paikaltaan liikkua; myöskin oli Silman muutamia kertoja kaatunut raskaan kuormansa alla. Brandon, joka ei enää pelännyt mitään takaa-ajamista, oli kirveellään hakannut muutamia oksia ja pensaita ja laittanut jonkunlaisen majan Helenalle, sekä alkoi nyt varovasti ja tarkasti vakoa ympärillä olevaa seutua. Äkkiä luuli hän näkevänsä jonkun elävän liikkuvan tasangon reunassa. Ensin ei hän voinut tuntea, olivatko liikkuvaiset eläimiä vai maan asukkaita, mutta sitte näki hän liikunnon säännöllisyydestä, että ne olivat ihmisiä. Helenakin oli oksien läpi huomannut ne kaksi lähenevää pistettä, ja hänen sydämensä tykytys ilmoitti, että hänen ystävänsä tulivat häntä pelastamaan. Hän hyppäsi ylös vuoteeltansa ja kiiruhti mäen reunalle, mutta samassa käski Brandon lähteä matkalle. "Jotakin epäiltävää on tulioissa", sanoi hän Rogerille, "pidä sentähden vaari vangista ja anna hänen ottaa kuorma selästänsä." Sitte käänsihe hän Helenaan sanoilla: "Neitiseni, te tiedätte enemmän näistä miehistä, kuin minä nyt voin aavistaa. Elkää kieltäkö sitä; minä näen sen teidän silmistänne ja koko muusta olennostanne. Muistakaa kuitenkin, että te olette suuremmassa vaarassa, jos koetetaan vapauttaa teitä, kuin jos vielä olisitte edelleen minun vallassani."
Helena ei vastannut, mutta pitkitti suurimmalla ponnistuksella silmällä pitää miehiä, jotka, miten jo selvästi nähtiin, eivät olleet maan asukkaita, vaan valkeita, kiväärit kädessä. Hän selitti sitte vakavalla äänellä, ettei hän kykene pitemmältä käymään. Mutta samassa ojensi Roger pyssyn hänen päätänsä kohti ja uhkasi ampua hänen, jos ei tahtoisi käydä. Raskaalla sydämellä totteli hän käskyä, mutta matkalla repi hän, kun luuli itsensä huomaamattomaksi, pieniä palasia leningistään ja pudotteli niitä maahan. Hän ei aavistanut, että Mark, joka kävi hänen takanaan, huomasi hänen petoksensa ja varovaisesti kosi kaikki kappaleet, jotka hän heitti. "Ahaa", kuiskasi hän itseksensä, "tämä on siis keino, jota hän käyttää, neuvoaksensa tietä ystävillensä. Mutta", mutisi hän äkkiä seisahtaen, "minä en ymmärrä myöskään, miksi häntä estäisin. Hänen ystävänsä ovat meidän kantapäillämme ja marssivat nopeammin kuin me. Paras on meidän vapauttaa itsemme heistä ja nämä merkit viettelevät heidät turmioon. Niin, tilkut olkoot siellä; nyt on ainoasti löydettävä hyvä piilopaikka, lopettaaksemme sieltä takaa-ajamisen."
Sillä välin oli tultu pienen, matalan virran luoksi, jonka poikki taisi vaivatta kahlata. "Mitäs hän nyt tekisi?" ajatteli Mark. "Ohoo, hänellä on jotakin kengässään eikä luule minun näkevän, kuinka hän pistää oksan maahan joen rannalle. Aivan hyvin ajateltu ja oivallisesti tehty, neitiseni; mutta te ette kyllin voi aavistaa, että siten viettelette ystävänne paulaan."
Ryövärit tunkeusivat nyt viidakkoon, joka ikäänkun raami piiritti joen rantoja ja oli niin tiheä, ettei voinut askeltakaan eteensä nähdä. Mark katsoi tämän paikan sopivaksi tuumansa toimeenpanemiselle. Hän käski vankien laskeuda alas eikä vähintäkään ääntä päästää; vastakkaisessa tapauksessa uhkasi hän heitä kuolemalla. Sitte taittoi hän muutamia oksia, jotka häneltä estivät näköalan virralle, ilmoitti tuumansa seuralaiselleen, repäisi kappaleen Helenan leningistä ja heitti sen ei kauaksi siltä puusta, jonka hän oli valinnut itsellensä ampumamatkaksi. Tyttörukan sydän löi suonenvedon tapaisesti, kun hän näki, että hänen petoksensa oli keksitty ja käytettiin hänen ystäväinsä tuhoksi. Veri juoksi kuumehehkulla hänen suonissaan, ja kykenemättömänä ajattelemaan, sulki hän silmänsä ja jätti ne miehet, jotka tulivat häntä pelastamaan, taivaan suojelukseen.
X.
Tappelu villien kanssa.
Koska ryövärit tekivät näitä valmistuksia takaa-ajajainsa vastaan-ottamiseksi, saapuivat nämä autiota ketoa rajoittavan mäen juurelle. Kauan etsivät he sillä kovalla maalla jälkiä, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille sen suunnan, jonka heidän olisi ottaminen. Vihdoin keksi kapteenin tarkka silmä nuoren ihmisjälen. "Me olemme kuitenkin ne jälleen löytäneet", huusi hän ilolla. "Nyt pitäisi meidän pian heidät kiini saada, ajattelen minä. Mutta", jatkoi hän tarkoin maata tutkien, "mitä tämä on? He ovat riisuneet kenkänsä."
Korpraali ei vastannut, mutta alkoi suurimmalla tarkkuudella tutkia jälkiä.
"Jumalan tähden!" huusi äkkiä Trevori, "olisiko se mahdollista? Korpraali, näiden täytyy olla maan asukasten jälkiä."
"Se on, paha kyllä, tosi", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.