"Ehkä", jatkoi Brandon ja viittasi Silman'ia, "on tämä herra niin hyvä, että kantaa näitä kapineita meille."
"Suloinen ajatus!" huusi Roger mielissään; "hänen pitää olla meille aasina."
Näin sanoen sälytti hän tuolle onnettomalle Silman'ille isoimman osan ryöstetyitä kapineita ja ajoi häntä niinkun kuormaeläintä edellänsä, kun Brandon tarttui Helenan käteen ja veti hänen kanssansa metsään. Tosin tiesi hän, että tyttö estäisi hänen pakoansa, mutta hän näki myös, mitkä suuret edut tämä taitaisi tarjota hänelle, koska majori ei kammoisi mitään uhria tyttärenä vapauttamiseksi. Niin pian kun he olivat kadonneet, jätti Lovisa pakopaikkana, etsiäksensä isäänsä ja ystäviänsä. Ehkä hän pelkäsi, että hän kohtaisi jonkun pakenevista pahantekiöistä, riensi hän kuitenkin rantaa kohti, koska hän näki, ettei hänellä ollut mitään muuta valittavaa, jos tahtoi pelastaa rakkaan sisarensa.
IX.
Pako.
Jonkun ponnistuksen jälkeen oli merimiesten onnistunut sammuttaa valkea ja panna prikin purjehdittavaan kuntoon. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, kiiruhti Horton purjehtimaan takaisin lahden suulle, ilmoittaaksensa tyttärillensä sodan onnellisen päätöksen. Hän oli jo kulkenut ison osan matkaa, kun huuto mäen kukkulalta herätti hänen huomionsa. Heti sen jälkeen näki hän kapteeni Trevorin korpraalin ja kahden sotamiehen kanssa rientävän alas mäeltä. Majori astui heti veneesen ja soudatti maalle. "Tiedättekö", huusi Trevori häntä vastaan, "että Brandon on paennut yhden kumppanin kanssa?"
Isä vapisi ajatellessaan tyttäriänsä, ja hänen surunsa tuli yhä suuremmaksi, kuu Trevori muutamilla sanoilla ilmoitti hänelle, että Brandon luultavasti oli mennyt luolalle. Horton seisoi hetkisen kielettömänä, sitte rohkaisi hän mielensä ja keskusteli kapteenin kanssa, maatako vai merta voisi pikemmin ennättää luolalle. He keksivät sen soveliaimmaksi, että Trevori jatkaisi matkaansa maitse ja Horton meritse; mutta kun he erosivat kättä puristaen, seisahdutti uusi näky heidän askeleensa. Likimäisen mäen kukkulalle huomasivat he vaimoisen haamun, jossa isän tarkka silmä heti tunsi nuoremman tyttärensä Lovisan. Hän läheni kiireillä, vaan horjuvilla askeleilla. Hirmuisten aavistusten käsittämänä lensivät he häntä vastaan. Isoon aikaan ei voinut väsynyt tyttö puhua sanaakaan, mutta hänen katsantonsa ilmoitti tuiki selvästi, että hän myötänsä toi hirmuisen kertomuksen. Vihdoin kertoi hän kyyneleillä, mitä oli tapahtunut.
Mahdoton on selittää sitä tuskaa, joka käsitti nämä molemmat miehet tässä hirmuisessa kertomuksessa. Majori seisoi muutamia minuuttia kankistuneena ja puhkesi sitte kyyneleisin, ajatellessaan rakastetun lapsensa hirmuista kohtaloa. Trevori tömisti hurjasti maata, käski väkensä seuraamaan häntä, kiiruhti niin pian kuin taisi luolalle ja saavutti sen puolessa tunnissa. Kun hän vielä katseli jälelle jätetyitä, ympärinsä viskotuita kapineita, saapui majorikin, osa merimiehiä muassaan. Tämä antoi sytyttää tulisoitot, tutkiaksensa luolan sisusta ja molemmat sotamiehet määrättiin haeskelemaan pakolaisten jälkiä. Sillä välin tutki Trevori korpraalin kanssa sitä paikkaa, jossa Lovisa oli ollut piilossa, ja josta hän myös taisi nähdä ympärillä olevan seudun. Hän tuli pian vakuutetuksi, että ryövärit olivat voineet paeta ainoasti yhteen määrättyyn suuntaan, kun eivät taitaneet uskaltaa pohjoiseen päin Hobarttown'iin, ja korkeat kalliot meren rannalla olisivat estäneet heidän pakonsa. Enempää majorin kanssa puhumatta, lähti hän, korpraali seurassaan, sinne päin, minne pakolaiset hänen ajatuksensa mukaan olivat kääntyneet, ja tutki huolellisesti koko seudun, löytääksensä jotakin jälkeä heistä. Pitkällisen etsimisen perästä palkitsi menestys hänen uutteruutensa. Likellä matalaa kalliota näki hän maassa jotakin, joka ei voinut olla lehti eikä kivi. Hän kiiruhti sinne ja löysi selittämättömäksi iloksensa rouvas-ihmisen hansikkaan; mutta itseänsä esinettä enemmän kummastutti häntä sen ihmeellinen asema. Kolme sormea ja peukalo olivat, niinkun selvästi näytti, vaseti yhteen puristetut ja etusormi osoitti kahden mäen väliseen vuorensolaan. Epäilemättä oli Helena jättänyt tämän merkin ystävillensä. Trevori tunsi uusien toivojen elähyttäneen itseänsä, sillä hän ei epäillyt, ettei se urhoollinen tyttö viisaalla älyllään tekisi kaikkea, mikä voisi heidän pelastustansa edistää. Kun aurinko oli likellä laskuansa, neuvoi korpraali, että he palautuisivat jälleen luolalle, ottamaan mukaansa ne kaksi sinne jätettyä sotamiestä. Mutta Trevori päätti aikaa hukkaamatta jatkaa takaa-ajamista. Ensin repäsi hän kuitenkin lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen, että oli päättänyt korpraalin avulla takaa ajaa ryöväreitä, ilmoitti, mihin suuntaan muiden olisi meneminen ja kiinnitti paperin pieneen puuhun vuorenloukossa. Mutta huomauttaaksensa niitä, jotka sitä paikkaa lähestyivät, katkasi hän nuoren puun, karsi siltä oksat, pisti ne maahan kallion viereen ja pani siihen ruohoturpeen.
Sillä välin olivat Mark ja Roger pitkittäneet pakoansa suurimmalla kiireellä. Helenan kädet olivat vapautetut, jotta hän ei estyisi kiireesti käymästä. Tätä silmänräpäystä oli hän käyttänyt, heittääksensä hansikkaan tien-osoittajaksi. Silman-raukaltakin oli kapula suusta pois otettu, koska hän jo oli langennut monta kertaa, eikä jaksanut käydä niin kiireesti, kun oli ollut vaikea hengittää. Hävittääksensä häneltä kuitenkin kaiken pakenemisen toiveen, kävi Roger ladatulla musketilla hänen takanaan. Kun yö viimein tuli ja Helena vaipui väsymyksestä, pysähdyttiin mimospuun juurelle. Helenalle laitettiin oksista maja ja atrian jälkeen sidottiin vankien kädet ja jalat. Kuitenkin jo muutamain tuntien kuluttua käski Brandon, että matkaa piti jatkettaman samalla kiireellä.
Trevori ja korpraali sillä välin takaa ajoivat pakenevia niin kauan kun päivän valo myönsi heille tien löytämisen; sitte heittäytyivät he väsyneinä maahan, mutta eivät voineet nukkua vankien kohtalon tuottamasta levottomuudesta. Kun kuu muutamien tuntien perästä levitti himmeän valon maalle, jatkoivat he kulkuansa samaan suuntaan, vaikka pelkäsivät tieltä eksymistä, koska ei ollut kylliksi valoa pakolaisten jälkien näkemiseksi.