"Ei ole mitään vaaraa käsillä", lohdutti Silman; "ampumisesta päättäen ovat pahantekiät kauas karkoitetut ja asukkailla ei olisi tapana koskaan tulla tälle puolelle saarta."
"Ettekö olisi niin hyvä", sanoi Lovisa, pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä, "että menisitte tuonne mäelle ja katsoisitte Helenaa?"
Silman oli taipuvainen täyttämään hänen toivoansa, vaikka hän vastahakoisesti jätti tehtävänsä. Mutta ennen lähtöänsä jätti hän hänelle ladatun pistuolin, että hän heti voisi antaa hänelle merkin, jos mitä epäiltävää lähestyisi. Lovisa odotti, mutta ei Silman'ia eikä Helenaa kuulunut. Hän pidätti hengitystänsä ja kuunteli, mutta ei mitään kuulunut. Vihdoin ei hän enää voinut masentaa sitä kuolettavaa tuskaa, joka vaivasi häntä, ja hän päätti etsiä sisartansa metsästä. Hän riensi samaan suuntaan, johon Helena oli mennyt. Jo oli hän nousnut toiselle mäelle, kun hän odottamatta näki edessänsä näyn, joka saatti veren hyytymään hänen suonissaan. Onneksensa ei hänellä ollut voimia huutamaan eikä liikkumaan; hän vaipui erään kallion taakse ja tuijotti pienestä aukosta sitä hirmuista näytelmää, joka näkyi hänen silmäinsä edessä.
Ei kaukana hänestä istui hänen sisarensa, kädet selän taakse sidottuina silkki suun eteen. Hänen edessään seisoi hurjan ja hirmuisen näköinen mies ja piti pyssyä hänen päätänsä kohden ojennettuna. Kappaleen matkaa siitä makasi Silman, kädet ja jalat sidottuina ja kauhistuksen osoitus kalveilla kasvoilla. Mies, joka vartioitsi vankeja ja jossa Lovisa kauhistuksella tunsi yhden pahantekiöistä, katseli levottomasti siihen seutuun, missä luola oli ja mutisi huulillansa: "Hän viipyy saakelin kauan ja me menetämme kallista aikaamme."
Kangistuneena kauhistuksesta oli Lovisa jo jonkun aikaa katsellut tätä näkyä, kun Brandon tuli ja kuiskasi muutamia sanoja kumppanilleen. Hän oli käynyt luolassa saadaksensa ne rahat, jotka hän arveli majorin sinne kätkeneen, sillä hän ei epäillyt, että Lovisa kieltämättä paikan hänelle ilmoittaisi. Kummastukseksensa oli hän löytänyt luolan tyhjänä ja kun hän ei kiiressä voinut löytää rahoja, niin päätti hän pakoittaa Helenaa paikkaa neuvomaan. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän hänelle pyyntönsä, mutta tämä nerokas tyttö tiesi, että hänen ennen kaikkia olisi voittaminen aikaa ja kysyi sentähden: "Mistä se tulee, ettei sisareni neuvonut teille paikkaa?"
"Sisarenne ei voinut ilmoittaa minulle mitään", vastasi hän vähän hämmästyneenä.
"Mitä olette tehneet sisarelleni?" huusi Helena hämmästyen. "Minä en ilmaise mitään, niin kauan kun sitä salaatte minulta."
"Minä en ole ensinkään nähnyt sisartanne", vastasi Mark; "luultavasti oli hän paennut sisemmäksi luolaan ja minulla ei ollut aikaa etsiä häntä. Epäilemättä on hän turvassa. Muutoin täytyy minun ilmoittaa teille, neitiseni, ettei kumppanini tahdo enää kauvemmin odottaa. Sanokaa siis pian, missä rahat ovat; muutoin on teidän ja tämän nuoren miehen henki vaarassa."
"Jos lupaatte", sanoi Helena, "ettei mitään pahaa tapahdu Lovisalle, minulle eikä orpanallemme Silman'ille, niin ilmoitan teille kaikki."
Brandon lupasi sen ja kiiruhti Helenan osoittamalle paikalle. Suureksi iloksensa löysi hän sieltä pienen kulta- ja isomman hopeapussin. Edellistä ei hän suinkaan tahtonut jakaa raa'an kumppaninsa kanssa ja laski sen sentähden onttoon puuhun, jonka jälkeen hän kääntyi hopeineen Rogeriin. Brandonin neuvosta otti hän ainoasti niin paljon sitä, kun hän mukavasti taisi kantaa; loput kaivettiin erään kiven alle. Sitte palasivat molemmat vielä kerran vankinensa luolaan ottamaan, mitä he voisivat tarvita metsässä, jonka ohessa eivät luonnollisesti unhottaneet vähäistä astiaa rommia. "Vahinko", sanoi Roger, "ettemme ole aasia! Me voisimme nyt aivan hyvin käyttää semmoista pitkäkorvaista herraa. Että itse kantaisimme nämä kapineet, on suora mahdottomuus."