"Näetkö jotain tuolta vuoren takaa?" kysyi Lovisa vähän vaiti oltua.
"Totisesti! Ja kuule! minä kuulen lauaistun kiväärin kuminan", sanoi Helena säihkyvin silmin.
"Ne ampuvat!" sanoi Lovisa vavisten.
"Niin, ja nyt taas! Mutta se on joksikin kaukana tästä."
"Luultavasti veneet karkaavat prikin päälle", arveli Silman.
"Jotakin hirmuista on tapahtunut!" huusi Lovisa, purskahtaen itkuun.
"Menkää, Silman, ja katsokaa, kuinka siellä on laita", sanoi Helena.
"Mutta muistakaa, että minä olen luvannut isällenne en jättäväni paikkaani."
"Sitte menen minä itse", sanoi Helena, "elä pelkää, Lovisa, Silman jää sinun luoksesi ja minä tulen takaisin, niin pian kuin tiedän mitä on tapahtunut."
Näillä sanoilla jätti tuo rohkea tyttö luolan ja pian oli hän kadonnut kallioiden ja pensaiden taakse. Nyt saavutti Lovisan uusi murhe. "Taivahan Jumala!" huusi hän; "kunhan vaan ei mitään onnettomuutta tapahtuisi minun sisarelleni."