"He ampuvat", huusi Helena; "he toivovat ilmoittaa meille läsnäoloansa."
Villit säikähtivät ja katselivat ihmetellen uutta vihollistansa.
"Tuolla paukahti vielä yksi laukaus! He tulevat todellakin!" riemuitsi Silman. "Laskeukaa alas, Helena, muutoin voipi teihin sattua! Kuulkaa, kuinka he ampuvat! Hurraa, meidän mustillemme tulee hätä! Mutta, Jumalan tähden, he ajavat roistoja meidän kimppuumme! Heittäitkää pitkällenne, Helena, pitäkää kiini käsillänne ja jaloillanne; nuo hylyt tulevat kaikki meitä vastaan."
Kun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle huipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen haamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois.
"Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!" huusi Silman; "minä näen ystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!"
"Helena!" huusi ääni, jossa ahdistunut tytär tunsi isänsä, "Helena, missä sinä olet? Helena'"
"Täällä", huusi Silman, joka taisteli toisten villien kanssa. "Täällä hän on! Yksi musta on tarttunut häneen!"
Siinä samassa oli Trevori muutamien sotamiesten kanssa saapunut huipulle. Hän lennätti kuulan sen villin pään lävitse, joka oli saanut Helenan käsiinsä, nosti säikähtyneen tytön ylös ja kantoi hänen isänsä syliin, kun ne kolme asukasta, jotka vielä olivat jälellä kalliolla, ketterästi kuin tunturikilit, kiipesivät alas ja yhtyivät pakeneviin kumppaneihinsa.
Niin pian kun Helena oli selittänyt seikkailuksensa, lähtivät he matkalle Hobarttown'iin. Matka meni onnellisesti ja kaupungissa tuli yleinen riemu, kun kuultiin, että tyttöparka oli tullut pelastetuksi, sillä, vaikka tuntematon, oli hän ollut kaikkein sääliväisyyden esineenä. Lovisa taisi tuskin käsittää onneansa, kun hän pitkän, tuskallisen eron-ajan perästä jälleen sulki rakkaan sisarensa syliinsä. Hän rukoili isäänsä, että he heti jättäisivät sen maan, jossa heillä oli ollut niin murheelliset sattumukset; mutta tämä selitti, ettei hänen varallisuutensa riittäisi elää Englannissa, vaikka hänellä oli kylliksi saattaa itsellensä onnellinen tulevaisuus siirtomaassa. Hän oli oikeassa, eikä koskaan katunut päätöstänsä. Trevori otti, naituansa Helenan, eron virastaan ja asetti asuntonsa lähelle appeansa sekä antoi uskolliselle korpraalille laumainsa hoidon. Mutta Northlandia, prikin perämiestä, ei saatu jäämään majorin luoksi. Tämä rehellinen merimies mietti, että hänen kutsumisensa olisi meren kyntäminen ja ettei hän voinut määrätä itseänsä koko päivää kädet taskussa seisomaan. "Ei", sanoi hän, "meri on minun! Siellä olen minä syntynyt, siellä on minun kotini ja siellä tahdon minä, jos Jumala suo, kerran kuolla." Mitä Silman'iin tulee, olisi hän Trevorin vihkiäisiä pidettäessä mielellään viettänyt kaksoishäät, sillä hän jo matkalla oli saanut suuren taipumuksen lempeään ja ystävälliseen Lovisaan. Mutta hänen täytyi ensin luoda itsellensä kodin, ennenkun hän taisi ajatella puolison sinne tuomista. Kun hän tarttui toimeen suurimmalla kiivaudella, ei ollut vielä kahta vuotta kulunut, kun hän jo oli laittanut suuren uutis-asunnon kauniisen hedelmälliseen laaksoon, neljänneksen matkaa (Ruotsin virsta) majorin asunnosta, ja omisti lukuisia karjoja.
Niin elivät nämä kolme perhettä onnellisessa yhteydessä ja muistaessaan voitettuja seikkailuksiansa, eivät he koskaan unhottaneet kiittää Jumalaa, joka heitä ihmeellisesti oli pelastanut niin monista vaaroista.