"Siellä olette nyt, hylyt", huusi hän; "ehkä te nyt jätätte meidät rauhaan."
"He pakenevat!" huusi Helena, lähestyen kallion reunaa ja taputti käsiään ilosta. "Jumala tahtoo kuitenkin vielä pelastaa meitä."
"Niin, mutta nyt tulevat he takaisin", huokasi Silman. "se vanha on leppymätön; tuolla seisoo hän ja heiluttaa nuijaansa meitä vastaan. Katsokaa vaan, koko joukko alkaa taas liikkua."
Näin sanoen laukaisi hän vielä kerran pistuolinsa, mutta paukaus ei ollut kylliksi kova villiä säikäyttämään. He syöksivät esiin kauhealla kirkunalla.
"Nyt ei ole toivomistakaan", sanoi Silman; "minä voin korkeintaan ampua yhden ja heittää pistuoleilla toisia päähän, jos he tulevat ylös. Mutta mitä tuo on, Helena? Näettekö tuolla ratsumiehen ja tuolla vielä yhden! Myöskin yhden jalkamiehen näen minä! Taivahan Jumala, mikä odottamaton apu!"
Helena huusi korkealla äänellä, mutta hänen äänensä ei olisi voinut kuulua, jos ei hän myös olisi huiskuttanut nenäliinaansa. Näin onnistui hän herättämään ratsumiesten huomion; hän näki, kuinka he ajoivat täyttä laukkaa virran poikki ja kuinka jalkamiehet tarttuivat toistensa käsiin, voidaksensa vaaratta kahlata sitä matalaa, mutta erittäin väkevää virtaa. Molemmissa ensimäisissä ratsumiehissä tunsi hän ihastuksella isänsä ja kapteeni Trevorin. "He ovat tulleet joen ylitse", huusi hän; "puolustakaa vielä itseänne muutamia minuuttia, niin olemme pelastetut."
"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi Silman; "minä pelkään vaan heidän tulevan liian myöhään, villit tunkeutuvat esiin joukolla."
"Pian, pian!" huusi Helena tuskassaan. "Avuksi, avuksi!" mutta hänen äänensä sammui villien voittohuutoon. Muutamat näistä jo katselivat kallion reunan ylitse.
"O Jumala!" huusi Helena hirmuisessa tuskassa; "he tulevat liian myöhään."
"Yksi makaa tuolla alhaalla!" sanoi Silman, lyötyänsä ensimäistä niin voimakkaasti nyrkillään kasvoille, että tämä syöksyi alas pitkin kallion rinnettä.