XV.
Pelastus.
Niin pian kun Silman oli saanut uusia voimia viimeisten ankarain ponnistusten perästä, nousi hän tuumimaan, minkä suunnan heidän olisi ottaminen. Hän oli juuri alkanut seutua tarkastella, kun hän huudahti: "Helena, katsokaa, mitä tuolla alhaalla joen rannalla on?"
"Suuri Jumala!" huusi Helena, "siellä on eräs maanasukas."
"Ja tuolla on vielä yksi", sanoi Silman, "ja tuolla taas yksi ja tuolla on se vanha vaimo, joka takaa-ajoi meitä. Nyt näkevät he meidät! Taivahan nimeen, siellä on koko heimokunta!"
Helena katsahti ympärillensä. Heidän ympärillään ammotti syvyys, takanansa pauhasi virta ja toiselta puolen tulivat villit. Nämät olivat nyt huomanneet vankinsa kallion huipulla ja syöksivät sinne hurjalla kirkunalla ja väkevällä juoksulla. Silman katsoi olevansa hukassa, mutta Helena huusi: "Meillä on kaksi pistuolia; ne ovat tosin pieniä, mutta voivat kuitenkin hyödyttää meitä. Ampumavaroja on myös; siis emme tarvitse epäillä."
"Oikein, Helena!" sanoi Silman, joka taas sai rohkeutta hänen sanoistaan. "Sen joka kuulee teidän niin puhuvan, täytyy taistella niin kauan kun yksikin veripisara on suonissaan. Vielä olemme vapaat ja elävinä he eivät meitä ota."
Pirullisella kirkunalla ja metelillä syöksivät nyt villit esiin; heidän uhrinsa näkeminen näytti ärsyttävän heitä oikeaan vimmaan. Tultuansa kallion juurelle, alkoivat he lingottaa keihäitänsä. "Minä rukoilen teitä, Helena", sanoi Silman, "laskeukaa alas kalliolle, ettei heidän keihäänsä sattuisi teihin. Katsokaa, tuo vanha hylky tähtää juuri teitä; laskeukaa siis alas ja antakaa minulle se toinen pistuoli. Te voitte ladata, kun minä ammun. Niin, nyt on hyvä; nyt saavat he maistaa kuulaa."
Hän laukaisi pistuolinsa ryntääviä vastaan, mutta kun haavoitettu kirkui kovasti, kiipivät toiset, haluten kostoa, ylöspäin kalliota, niin kiireesti kun sen rinne myönsi. Vaara oli nousnut korkeimmillensa, kun Helena, joka ei viimeisessä hädässäkään kadottanut maltillisuuttansa, huusi: "sillä paikalla, jota me kiipesimme, riippuu irtonainen kivilohkare; ehkä te voisitte syöstä sen ryntäävien päälle."
Silman survaisi jalallaan kivilohkaretta ja näki suureksi riemuksensa sen liikkuvan ja syöksyvän ryskeellä ulvovain asukasten päälle.