Kun se yö, joka oli määrätty heidän aikeensa toimeenpanemiseen, tuli ja Silman oli vakuutettu, että kylän kaikki asukkaat makasivat syvässä unessa, ryömi hän varovaisesti ulos majastansa ja lähti, tavattuansa ennen suostutulla paikalla Helenan, ääneti ja täynnä murhetta, hänen kanssansa matkalle. Hänen ainoana aseenansa oli kirves ja pistuoli, kun Helena taas oli varustettu toisella pistuolilla ja keihäällä, joka hänellä myös oli matkasauvana. Kulettuansa noin puoli tuntia pimeällä yöllä — sillä kuun olivat pilvet peittäneet — luuli Silman voitavan vaaratta keskeyttää hiljaisuuden. Edellä kaiken koki hän kehoittaa Helenaa rohkeuteen; hän vakuutti hänelle, että heidän korkeintaan tarvitsi käydä ainoasti kaksikymmentä peninkulmaa, saavuttaaksensa jonkun rakennuksen tahi tien, ja ettei mitään villiä eläimiä ollut saarella, paitsi yksi hyena-laji, joka kuitenkaan ei koskaan ihmisten päälle karkaisi. Enimmin pelkäsi Helena käärmeitä ja hän kauhistui usein astuessaan jollekin pehmeälle, jolla oli jotakin yhtäläisyyttä näiden eläinten niljakan nahan kanssa. Hänen kenkänsä olivat aikoja sitte rikki kuluneet ja hän oli sentähden villien luona ollessaan laittanut itsellensä kengurun nahasta parin "mokasinia", jotka olivat hänelle oivallisena apuna metsässä. Muutoin kasvoi heidän rohkeutensa ja luottamuksensa sitä myöten, kun he etenivät villien kylästä.
Näin vaelsivat he erämaata, kunnes vaipuivat väsymyksestä. He eivät vielä olleet kauan levänneet, kun nousevan auringon ruusuiset säteet valaisivat kaukaisen vuoren korkeita huippuja ja kehoittivat heitä matkaansa jatkamaan. Heidän laskunsa mukaan olivat he käyneet neljä tahi viisi peninkulmaa yöllä ja kun ei asukkaista mitään merkkiä näkynyt, jättivät he itsensä siihen toivoon, ettei heidän pakoansa oltu yön aikana huomattu ja että olivat voittaneet melkoisen ennätyksen. Mutta heti huomasivat he siinä pettyneensä. Sillä tultuansa erään tasangon ylitse, jossa puut olivat harvemmassa, katsahti Helena taaksensa ja luuli huomaavansa jotakin liikkuvaa kaukaisten puiden takana. Kun he aamulla jo olivat nähneet useita kenguruita, ei hän alussa siitä lukua pitänyt. Mutta esine tuli yhä likemmäksi, ja kun hän huomautti kumppaniansa siitä, tunsi tämä ensimäisellä silmäyksellä asukkaan, joka heitä seurasi. Vähän aikaa siitä näkivät he, että se oli vaimo, ja tunsivat päällikön sisareksi. Epäilemättä ei hän tullut yksinään, vaan siinä oli koko heimon sotajoukko. Silman veti Helenaa kanssansa niin kiireesti kuin mahdollista eteenpäin. Vanha tuli yhä likemmäksi, pitäen tulisoittoja, joita hän villien tavan mukaan kantoi taivasta kohden uhkaavina. Muutamain minuuttien perästä oli hän tavannut pakolaiset, asettihe heidän eteensä ja alkoi vilkkailla liikenteillä puheen, jota he eivät ymmärtäneet, mutta jonka sisällön he saattoivat arvata. Silman'in ajatus oli ampua hänet, kun hän taas tuli heidän tiellensä, mutta Helenan rukouksesta tyytyi hän, että hänen kätensä sidottiin ja suunsa tuketttin turpeella, koska hän huusi hirmuisesti. Sitte tarttui hän Helenan käteen ja pitkitti kulkuansa viimeisellä vauhdilla. Mutta äkkiä näki hän kauhistukseksensa, että ne tulisoitot, jotka olivat pudonneet vanhan käsistä, olivat sytyttäneet lähellä olevat kuivat oksat ja että valkea riehuvalta vauhdilla levisi kaikille puolille. Nyt oli heillä toinen kehoittavainen syy kiiruhtamaan askeleitansa, sillä enenevä valo ja palavain puiden pauke, kertoivat heille, että koko metsä oli tulessa, ja katsoen savuun, joka sakeana pilvenä vetäytyi heidän ylitsensä, toi tuuli liekkiä aina likemmäksi. Vähään aikaan ei heillä vielä ollut aavistusta uhkaavan vaaran suuruudesta, sillä he eivät tienneet, kuinka nopeasti kulovalkea tavallisesti leviää Vandiemenin maassa. Mutta pian näkivät he liekkien hyppivän pensaasta pensaasen, latvalta latvalle ja kiertäyvän ylöspäin jättiläismäisiä puiden vartaloita. Vaikka hekin kovasti juoksivat, tuli liekki yhä likemmäksi ja likemmäksi; tukehduttava savu asettui niin tiiviisti pitkin maata, että he ainoasti takanansa olevasta paukkeesta taisivat päättää seurattavan suunnan. Pelkonsa lisäksi näkivät he vielä itsensä piiritetyksi lukemattomilla mustilla ja kirjavilla käärmeillä. Kun hirmuinen kuumuus oli heidät piilopaikoistaan pois ajanut, pakenivat ne hurjalla kiireellä; ainakin oli heillä liian paljon ajattelemista, omasta pelastuksestaan, huoliaksensa ihmisistä. Kauhistuksesta veltostuneet pakeniat seurasivat kerran alkamaansa suuntaa niin kiireesti kuin heidän vaipuvat voimansa myönsivät. Mutta rajummin ja rajummin paukkuivat liekit, savu tuli yhä sakeammaksi, kuumuus tuskauttavammaksi. Viimeiseen asti vaipuneina, pysähtyivät he vihdoin odottamaan osaansa; Helena laskeusi polvilleen ja rukoili. Hänen onnettomuuskumppaninsa katseli kauhistuksella paukkuvaa tulta, joka tulimeren kaltaisena vieryi häntä kohden korkeana kieppuvana tulipatsaana.
"Kauheata on kuolla tällä tavalla", huusi Helena; "mutta minä en näe mitään neuvoa. Suuri Jumala, kuinka tuli taas tuolla roihuaa!"
"Ei ole toivomistakaan", huokasi Silman; "minä en myöskään tiedä mihin kääntyisimme, sillä kaikkialla nousevat liekit ympärillämme."
Tuli oli jo tarttunut muutamiin heitä lähellä oleviin pensaisin ja liekki tuli niin tuskauttavaksi, että Silman hyppäsi kauhistuneena ylös.
"Minä en voi enää sietää tätä; Helena, nouskaa ylös, meidän täytyy mennä edelleen."
"Se on mahdotonta", vastasi hän; "minä en voi enää liikkua, mutta pelastakaa itsenne ja antakaa minun kuolla tähän. Savuhan minut tukehduttaa, ennenkun valkea tulee. Sanokaa rakkaalle isälleni, että minä kuolemassakin ajattelin häntä."
"Ei, ei, niin kaukana emme vielä ole! Minä tunnen itseni taas väkeväksi ja voin kantaa teitä vähän matkaa, sitte käy kyllä paremmin. Antakaa minulle kätenne ja koettakaamme viimeistä."
Helena nousi ylös, nojaten häneen; mutta tuskin olivat he käyneet muutamia askeleita, niin nousi tuuli, joka valoi heidän päällensä tulisäkenesateen, niin että he näyttivät seisovan tulen keskellä. Mutta sama tuuli karkoitti myös savun, joka oli vetäynyt heidän eteensä ja antoi heidän nähdä metsän reunan, jota jo olivat tulleet aivan lähelle. Sieltä hymyili kirkas päivän valo heille ja muodosti miellyttävän vastakkaisuuden heidän takanansa riehuvalle punaiselle liekille. Tämä näkö elähytti uudestaan heidän toivonsa ja antoi heille jälleen rohkeutta ja voimia. Muutamien minuuttien kuluttua olivat he saapuneet paikalle, jossa ainoasti muutamia pensaita kasvoi irtonaisten kivien ja kallioiden välillä. Heidän edessään juoksi suuri ja väkevä virta, joka pani rajan tuolle hävittävälle elementille [ elementti on oikeastaan suomeksi alkuaine; mutta tulta ei enää nykyisin alkeena pidetä, vaikka sitä ennen siksi luultiin. Suoment. muist.], mutta samalla myös asetti heidän paollensa ylitsepääsemättömän esteen. Virran rannalla kohosi korkea, keilimäinen kallio. He päättivät kiivetä sitä ylös, koska he sen päällä toivoivat löytävänsä suojan tukehduttavalta savulta, joka oli laskeutunut koko seudun ylitse. "Rohkeutta, Helena, rohkeutta!" huusi Silman kerran toisensa perään, auttaen häntä kiivetessä, "rohkeutta! kohta olemme ylhäällä ja silloin saatte levätä."
Nyt olivat he saapuneet huipulle ja vaipuivat alas väsyneinä. Vielä muutamia kertoja leimahtelivat liekit mahdottoman suurena patsaana taivaalle; sitte heikkoni se, ja tuli, leveän virran pidättämänä, kuoli yhtä pian kuin oli syntynytkin.