"Tule vähän lähemmäksi", sanoi Mark, astuen kuohuvan kosken rannalle. "Sotamiehet eivät saa sitä kuulla, muutoin ottavat he aarteen."
"Mutta missä on sitte kultaa?" kysyi Roger, joka unhotti kaikki ympärillänsä olevat.
"Tiedätkö luolan vasemmalla puolella seisovan kallion?" sanoi Mark hiljaisella, vaipuvalla äänellä.
Roger ei oikein ymmärtänyt häntä ja tuli vielä lähemmäksi. "Mitä sinä sanot?" kuiskasi hän. "Missä on kultaa?"
"Tuolla alhaalla!" huusi Brandon äkkiä, heittäytyen rajusti koko voimallaan pettäjän päälle ja survaisi hänen riehuvaan koskeen. "Tuolla alhaalla etsi sitä, hupsu!"
"Apua", huusi Roger ja koki turhaan sidotuilla käsillänsä kamppailla virran kanssa. Molemmat sotamiehet kiiruhtivat sinne ja kokivat pelastaa hukkuvaa, kun korpraali jäi Markin luoksi, mutta heidän apunsa tuli liian myöhään, Roger vaipui heidän silmäinsä edessä ja löysi surmansa aalloissa.
Tässä silmänräpäyksessä luuli Mark voivansa tehdä paonyrityksen, vaikka hänen kätensä olivat sidotut, ja juoksi hänelle omituisella sukkeluudella pensasmetsään, jossa hän minuutissa olisi voinut kätkeytyä korpraalin näkyvistä. Tämä ei näyttänyt myöskään viivyttelevän aseensa käyttämistä, vaikka hän kyllä surkutteli, ettei voinut jättää tätä vaarallista pahantekiätä eläväksi; hän ampui ja Brandon kaatui, päähän sattuneena, hengetönnä maahan. Sitte lähtivät ne kolme sotamiestä Hobarttown'iin kertomaan maaherralle retkensä menosta ja kahden vaarallisen pahantekiän viimeisestä lopusta. Palausmatkalla tapasivat he majori Hortonin, joka turhaan etsi niitä kahta ryöväriä ja tuli nyt vakuutetuksi, että hänen tyttärensä, jos vielä eli, oli villien käsissä. Niin pian kun hän oli tullut Hobarttown'iin, pyysi hän maaherralta enemmän sotamiehiä, lähteäksensä heidän päällikkönänsä onnettoman lapsensa vapauttamiseen. Trevori, joka oli tullut täydellisesti entiselleen, seurasi häntä ja vei heidät sille paikalle, jossa hän oli maannut haavoitettuna monta päivää, seurataksensa sieltä, jos mahdollista, asukkaiden jälkiä.
XIV.
Metsävalkea.
Helena ja Silman viettivät sillä välin asukasten kylässä yksitoikkoisia ja murheellisia päiviä. Erittäinkin vaivasi heitä sukulaistensa kohtalon tietämättömyys. Ehkä olivat he saaneet surmansa sodassa pahantekiöitä vastaan. Heidän omakin tulevaisuutensa teki heidät levottomiksi; sillä jos he eivät hetkeksi kärsineetkään erinomaista vaivaa, niin eivät he kuitenkaan tienneet, mitä ajatukset villeillä heistä oli. Silman ei voinut vapauttaa itseänsä siitä murheesta, että heitä oli säästetty siihen asti ainoasti, että jonkun kerran juhlalla aiottiin heidät uhrina teurastaa. Tämä epävarmuus tuli vihdoin niin tuskauttavaksi, että he päättivät tehdä siitä lopun ja paeta jonakuna kuutama-yönä, huolimatta niistä vaaroista, jotka siihen voisivat olla yhdistetyt. Silman'illa oli ollut tilaisuus oppia tuntemaan kylän ympärillä olevaa seutua, ja se suunta, jossa englantilaiset uutis-asunnot olivat, oli myöskin tuttu hänelle. Jos siis onnistuisi hänelle huomaamatta tulla kylästä ulos Helenan kanssa ja saada muutamia peninkulmia juosta, niin olisi pelastus mahdollinen; mutta jos eivät onnistuisikaan, oli hän päättänyt ennen uutta vankeutta kärsiä kuoleman.