Sillä välin viettivät molemmat pahantekiät surullista ja kurjaa elämää kaukaisemmissa ja kolkoimmissa metsätienoissa. Puuttuen välttämättömimpiä tarpeita, täytyi heidän sitä paitsi päivää ja yötä pelätä sotamiesten käsiin joutumista, jotka epäilemättä heitä jälestä ajoivat. Brandonia vaivasi vielä kaupan päälle toinenkin murhe. Hän oli useissa paikoin metsässä huomannut maaherran kuulutuksen ja havainnut, mitä luvattu palkinto oli vaikuttanut hänen kumppanissaan. Epäilemättä käyttäisi tämä ensimäistä mukavaa tilaisuutta, jättääksensä hänet esivallan käsiin sekä siten ansaitaksensa täydellisen armoituksen, viisisataa dollaria ja vapaan kulun Englantiin. Monta kertaa oli likellä, ettei hän lopettanut häntä; mutta ajatus, että hän ei voisi hänettä puolustaa itseänsä villien päällekarkauksilta, esti häntä verisestä aikomuksestaan. Rogerkaan, joka nyt todellakin tuumaeli, kuinka hän pettäisi kumppaninsa ja siten voisi ostaa armoituksen itsellensä, ei silmänräpäystäkään epäillyt siitä, mitä Markin sielussa oli tapahtunut. Niinmuodoin kuleskelivat nämä pahantekiät peläten toinen toistansa, ja kun yökin lopetti päivän ponnistukset, eivät he tohtineet sulkea silmiänsä, etteivät jättäisi itsiänsä puolustuksetta kavaltajan käsiin. Vihdoin teki luonto kuitenkin oikean vaikutuksensa ja molemmat vaipuivat eräänä yönä syvään uneen.
Kamalilla unelmilla vaivattuna, kieri Roger aamupuoleen kovalla vuoteellansa; silloin tunsi hän raskaan ruumiin liikkuvan kasvoillansa. Hän heräsi ja näki kauhistuksella ison mustan käärmeen, joka soljui siitä ylitse. Hän tuli kalman kalveaksi, sillä hän pelkäsi sen purevan ja tiesi, mikä hirmuinen kuolema häntä silloin odottaisi. Eläin mateli kuitenkin hiljalleen matkaansa, eikä näyttänyt ensinkään häntä huomanneen. Tosin näki tuo viheliäinen itsensä pelastetuksi, mutta yhä vielä väristi kuumeenpuiste hänen jäseniänsä. Hän katsahti vavisten ympärillensä, sillä hän ei oikein tiennyt oliko hän valveella vaiko uneksi. Katsahtaen raivosti ympärilleen, tunsi hän Mark Brandonin, joka makasi ja nukkui nurmella ei kaukana hänestä. Samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus, että kauan toivottu hetki olisi tullut, jolloin hän voisi toimittaa petollisen tehtävänsä, sillä olihan nyt Brandon hänen vallassaan. Tosin oli asialla vielä suuret vaikeutensa. Määrätty maksu oli luvattu ainoasti sille, joka ulosantaisi Brandonin elävänä, ja vaikka tämä nyt makasi syvässä unessa, ei hän vielä ollut sidottu. Koska Roger katsahti mietiskellen ympärillensä, näki hän kappaleen matkaa siitä kolme miestä astuvan esiin pensaista ja huomasi heti heidän kantavan muskettia käsissään. Varmaan olivat ne sotamiehiä, jotka ajoivat heitä takaa ja tulivat siihen silmänräpäykseen niinkun kutsutut. Hän kiiruhti heitä vastaan, huusi jo kaukaa heille, että heidän olisi häntä seuraaminen, jos mielivät vangita Brandonin ja selitti vaativansa maaherran lupaamaa palkintoa. Hän pani sitte muskettinsa nurmelle, vei korpraalin ja kaksi sotamiestä sille paikalle, jossa nukkuva oli ja kuiskasi: "Tuossa hän on! Odottakaa nyt silmänräpäys ja teidän pitää näkemän, että minä annan hänen elävänä ja puoluksettomana teidän käsiinne." Näin sanoen hiipi hän alas joelle, joka juoksi heidän lepopaikkansa ohitse, kasti nenäliinansa, läheni varovasti makaavata, aukaisi hiljaa hänen kiväärinä vänkipannun ja puristi märästä nenäliinastaan vettä siihen. Sitte viittasi hän sotamiehille riemuitsevalla hymyllä ja aikoi astua takaisin, mutta samassa putosi se märkä vaate hänen kädestään Markin kasvoille ja tämä hyppäsi ylös, ikäänkun käärme olisi häntä pistänyt. Hänen ensimäinen työnsä oli tarttua pyssyyn, ja kun hän näki sotamiesten tulevan itseänsä vastaan, nosti hän kiväärinsä vähääkään viipymättä ja laukaisi. Mutta veltosti ja ilman mitään seurausta löi hana alas ja silmäys lukkoon vakuutti häntä, että hän oli aseeton. Pikaisesti ja uskaliaasti tarttui hän pyssyn piippuun, käyttääksensä sitä nuijana ja auaistaksensa siten tietä vihollisten läpitse. Mutta Roger tiesi, että hän itse olisi hukassa, jos Brandonin onnistuisi paeta, ja heittäysi sentähden, ennenkun tämä oli ottanut kahta askelta, — sillä sotamiehet, jotka halusivat ottaa häntä elävänä, eivät uskaltaneet ampua — jättiläishahmossa hänen päällensä ja sulki hänen syliinsä. Sotamiehet panivat nyt pois muskettinsa ja heittäysivät pahantekiän päälle, ja epätoivoisesta vastustuksestaan huolimatta, näki tämä itsensä pian sidotuksi ja maahan paiskatuksi. Hetkistä myöhemmin oli hän pantu käsirautoihin, ja nyt vasta olivat sotamiehet vakuutetut, että se pelätty pahantekiä oli heidän vallassaan. Vaieten otti Mark tämän hyväksensä eikä ajatellut puolustusta eikä pakoa, mutta koko hänen sielunsa askaroitsi ainoasti siinä ajatuksessa kuinka hän kostaisi tuolle veijarille, joka niin häpeällisesti oli hänen pettänyt. Korpraali selitti nyt, että hän oli aivan tyytyväinen Rogerin käytökseen, ja että hän siitä maaherralle kertoisi, mutta että hän kuitenkin näki olevansa pakoitettu häntäkin sitomaan. Roger oli siihen tyytyväinen, kun hän tiesi, että hän pian taas piti vapautettaman. Onnettomuutta aavistava hymy lensi Brandonin kasvoille, kun hän näki seläntaakse sidotuiksi sen miehen kädet, joka hänen oli pettänyt. Mutta samassa palautui hänen muotoonsa se kylmä, tyyni vakaisuus, joka sillä oikeastaan oli. Hän sanoi Rogerille: "Sinä olet pettänyt minun, mutta minä en tahdo sinua ensinkään nuhdella; kiusaus oli liian suuri."
"Suuri Jumala! niin", vastasi Roger. "Katso, Mark, jokainen on lähinnä itseänsä, ja jos en minä olisi sitä tehnyt, niin olisi joku muu sen tehnyt."
"Varmaan", sanoi Mark. "Minä olen myös siihen tyytyväinen, että asialla on loppu, sillä elämä, jota vietimme metsässä, oli tuiki surkeaa."
Sotamiehet neuvottelivat sillä välin, kuinka he pikaisemmasti ja varmimmasti saisivat vangit Hobarttown'iin kuletetuiksi. Sillä ajalla pitkitti Mark keskusleluansa Rogerin kanssa ja läheni vähitellen jyrkkää joenrantaa. Äkkiä viittasi hän kumppanillensa, niinkun hänellä olisi ollut jotakin sanomista hauelle.
"Mitäs tahdot?" kuiskasi tämä, peläten katsoen sotamiehiin.
"Kultaa", vastasi Brandon yhtä hiljaa.
"Mitä kultaa?"
"Majorin kulta, yli tuhannen tukaatin; minä olen kätkenyt ne, ja ne eivät kuitenkaan enää minua hyödytä; ja'a sinä ne kumppaniesi kesken."
"Mutta missä ovat ne?" kysyi Roger, joka ahneuden sokaisemana unhotti kaiken varovaisuuden.