"Tässä ei ole muuta tehtävänä", sanoi Silman toimekkaasti; "jos minä yhden löisinkin alas, niin nostaisi toinen semmoisen melun, että koko naapuristo rientäisi tänne, parempi on, että palajamme aivan rauhallisesti."

"Hyvä", vastasi Helena lyhyen vaitiolon perästä. "Menkäämme nyt rauhallisesti takaisin, ehkemme silloin herätä mitään epäluuloja."

He kääntyivät takaisin ja ne kaksi villiä seurasivat heitä. Sillä välin olivat muut pyydystäneet useita pussieläviä, jotka yöllä oleksivat pipariminttupuissa, sekä paistoivat niitä nyt tulilla. Vaimot noutivat akasiapuiden pihkaa sekä heittivät sitä hiilille paistumaan. Kun seura istui atrialle, saivat vangitkin osansa; mutta kun pussi-eläimellä on hyvin paha haju ja pihka näytti tuliselta raudalta, niin jättivät he nämä herkut koskematta. Onneksi muisti Silman, että suuri varasto ruoka-aineita oli säkissä, jota hän oli kantanut, niin että molemmat vangit voivat vahvistaa itseänsä runsaalla atrialla viimeisten päiväin ponnistusten perästä. Kohdastaan atrian perästä etsi kukin yösijansa ja vähään aikaan hallitsi syvin hiljaisuus tuossa äsken niin eloisassa laaksossa. Päivän valetessa olivat asukkaat valveella ja kun heillä ei ollut surua vaatetuksestansa eikä tarvinneet niitä pakata kirstuihin eikä vaatesäkkiin, niin taisivat he heti paikalla lähteä matkalle. Puolipäivän aikana levättiin vähän aikaa ja sitte kulettiin edelleen; yöpaikka laitettiin samoin kuin edellisenäkin päivänä. Päivällisen aikana kolmantena päivänä huomasivat he viheriäiseltä mäen kukkulalta aavan meren sekä että olivat saavuttaneet vaellustensa päämäärän. Helena ja Silman tunsivat jäisten vilutaudin puuskien käyvän läpi kaikkien jäseniensä, kun he ajattelivat, että jo tulisi aika, joka olisi ratkaiseva heidän kohtalonsa.

Asukasten kylä oli ystävällisessä, viheriäin mäkien ympäröimässä laaksossa, ja siinä oli noin kolmekymmentä puunkuorista valmistettua majaa. Yhden semmoisen edessä istui kaatuneella puulla joukkion päällikkö, noin kuusikymmenvuotinen mies, kunnioitettavalla ulkomuodolla. Kun eräs mies kertoi hänelle retken menosta, synkistyi hänen muotonsa; mutta sisar, joka jo matkalla oli niin laupiaasti suostunut vankeihin, katsahti häneen taas, ja kun Silman, Helenan tahdon mukaan, aukaisi säkin ja toi esiin sen sisältämän, virkistyi tuon vanhan muoto huomattavasti. Erinomaisella mielihyvällä vastaan otti hän kirveen, jonka käyttämistä Silman selitti hänelle. Suuri määrä sokeria sekä yksi tinapikari saivat yhtä ystävällisen vastaanottamisen. Kun Silman viimein esiin-otti tulukset ja muutamilla iskuilla sytytti taulan, muuttui koko heimon hämmästys korkeasti kaikuvaksi riemuksi. Koska villit askaroitsivat tuluksilla, löysi Helena sanomattomaksi iloksensa yhdessä pienessä liinaisessa pussissa pistuoliparin ynnä ruutisarven ja tusinan luotia. Hän tervehti näitä aseita, niinkun vanha ystävä, sillä nyt oli hänellä jotakin, jolla hän hätätilassa voisi puolustaa itseänsä. Vanha päällikkö oli erinomaisen iloinen niistä kalleuksista, jotka hänelle olivat annetut ja ilmoitti merkeillä vangeille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Helenaa kohteli hän suurella kunnioituksella, sillä hän näytti hänestä korkeammalle olennolle ja Silman voitti myöskin pian sen lohdullisen vakuutuksen, ettei villit tahtoneet häntä hengeltä ottaa. Tyttärelle rakennettiin kuninkaan käskystä iso ja mukava maja, mutta Silman sai semmoisen kuorella katetun vuoteen, kun useimmat asukkaat käyttivät.

Niinmuodoin olivat kyllä molemmat vangit vapautetut siitä vaivaavasta tuskasta, että heidät teurastettaisiin kostouhrina tapettuin soturien edestä; mutta he eivät kuitenkaan nähneet mitään mahdollisuutta vankeudesta pakenemiseen eikä olopaikastansa ystävillensä tiedon-antamiseen. Sillä vaikka heitä kohdeltiin kunnioituksella ja ystävyydellä, vartioitiin heitä kuitenkin tarkimmasti, niin että heidän täytyi jättää jokainen paon-ajatus mielestänsä ja kärsivällisesti odotella kohtalonsa kehittymistä.

XIII.

Kosto.

Kapteeni Trevori makasi sillä välin yhä vielä sairaana haavakuumeessaan ja vanha korpraali hoiti häntä väsymättömimmällä huolella. Hän nouti hänelle vettä lähteestä, paistoi hänelle parhaita paloja kengurusta ja teki kaikki, mitä hänen voimissaan oli, saadaksensa hänen unhottamaan erämaan ja kaiken lääkärinhoidon kaipauksen.

Trevori poloinen ei voinut nauttia mitään. Kolmena päivänä oli hänen ainoana ravintonansa kylmä lähdevesi ja ainoasti hänen voimakas ruumislaatunsa ja maan erittäin terveellinen ilman-ala vaikuttivat, että hän taisi kestää kärsimisen, jonka käsissä useimmat ihmiset olisivat nääntyneet. Mutta kaikki hänen vaivansa eivät olleet verrattavat siihen piinaan, jonka hän tunsi ajatellessaan onnettoman Helenan kohtaloa. Kun hän ajatteli, että hän oli villien vallassa, heräsivät kaikki ne kauhut, joita hän oli kuullut kerrottavan näistä villien heimokunnista, julmina hirmukuvina hänen sielussaan.

Neljäntenä päivänä tunsi hän vihdoin kuumeen vähenevän. Nyt saattoi hän myös vähän syödä, ja toisen neljän päivän perästä tunsi hän itsensä kyllin vahvaksi lähtemään matkalle Hobarttown'iin. Jo ensimäisenä päivänä löysi hän useissa paikoin painetuita kuulutuksia puihin naulattuina; niissä lupasi hallitus viiden sadan dollarin palkinnon sille, joka toimittaisi Mark Brandonin esivallalle sekä jos hänen ulosantajansa olisi maasta pois viety, vakuutettiin hänelle armo ja vapaa kulku Englantiin. Trevori tuli tästä vakuutetuksi, että esivalta oli uuttera ryövärien takaa-ajamisessa ja hänessä heräsi myöskin toivo, että he voisivat löytää ja vapauttaa Helenankin. Mutta korpraali arveli, että siihen olisi sangen vähän toivoa, sillä metsässä saattaisi yksi turhaan etsiä toistansa koko elämänsä ajan. Kuusi päivää matkustettuansa saapuivat nämä kaksi miestä vihdoin Hobarttown'iin. Korpraali meni heti maaherran luoksi ja kertoi hänelle seikkailuksistansa; Trevori taas ei ensinkään hukannut aikaa, tiedustellaksensa majoria ja hänen perhettään. Hän sai kuulla prikin seisovan ankkurissa kaupungin vieressä ja Lovisan asuvan erään sotaherran perheessä, mutta että majori oli lähtenyt yhdellä sotamies-osastolla takaa-ajamaan pakolaisia, jotka, niinkun arveltiin, pitivät vielä Helenaa vankina. Tämän nuoren tytön kohtalo oli herättänyt yleisen säälin ja Trevorin kertomus, että hän nyt luultavasti olisi villien vankina, koroitti vielä sääliväisyyttä, sillä se ajatus oli yleinen, että nämä olivat hänen kuoliaaksi lyöneet, koska he eivät tavallisesti säästäneet valkeita, jotka heidän käsiinsä joutuivat. Trevori tahtoi heti taas lähteä matkalle, etsimään ja vapauttamaan ryöstettyä, mutta lääkäri ei myöntänyt sitä, kun hänen haavansa eivät vielä olleet täydellisesti paranneet. Hänen täytyi sentähden päättää jäädä Hobarttown'iin. Täällä vietti hän suurimman osan aikaansa Lovisan seurassa, ja surullinen hauskutus oli puhua hänen kanssansa ryöstetystä sisaresta.