"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Trevori aamulla korpraalille, "minä nousen ylös ja sitte pitää meidän lyöttäidä matkalle Helenaa vapauttamaan."
Korpraali autti hänen ylös yövuoteeltaan, mutta huomasi heti, ettei hän voinut pysyä jaloillansa. "Ei käy laatuun", sanoi hän päätänsä pudistaen, "ja kuinka ajattelette te marssia, kun ette voi seisoakaan?" Näin sanoen laski hän hänen jälleen vuoteelle.
Trevori vaipui pian taas levottomaan uneen, hehkuva kuume vetäytyi hänen kulmillensa ja huulensa kuivivat yhä enemmän. Korpraali huomasi kauhistuksella enteen vaaralliseen haavakuumeesen, joka vähän sen jälkeen puhkesikin ja sitte yhä yltyi.
XII.
Vankeus villien luona.
Molemmat pahantekiät olivat joen rannalla olevalta mäeltä katselleet tappelun loppua ja villien palausmatkaa. Sekään ei ollut heiltä jäänyt huomaamatta, että Silman ja Helena oli viety vangiksi. Kaiken sen mukaan, mitä olivat ennen asukkaiden luonteesta kuulleet, eivät he voineet epäillä, että nämä vangeille kostaisivat monen soturinsa kuoleman ja yhtä vahvasti olivat he vakuutetut, etteivät takaisin saisi niitä rahoja eikä arvokkaita varoja, jotka vankien kanssa olivat joutuneet villien käsiin. He päättivät sentähden välttää kaikkia asukasten vainoja ja ajatella ainoasti omaa turvallisuuttansa. He kokivat saavuttaa saaressa semmoista seutua, jossa voisivat olla turvallisemmat sotamiesten takaa-ajamiselta, ja johon myös harvoin suuremmat villiparvetkaan tulisivat. He lähtivät sentähden matkalle, hakivat maan jylhimpiä seutuja ja kokivat niin paljon kuin mahdollista lähetä etelärantaa.
Helena ja hänen orpanansa Silman olivat kuitenkin vielä elossa. Tosin olivat he monta kertaa olleet vaarassa, etteivät ystäväinsä kuolemasta suuttuneet soturit heitä tappaneet, mutta joka kerta oli eräs vanha vaimo, joka, niinkun he sittemmin huomasivat, oli päällikön sisar, katsannollansa pelastanut ja suojellut heitä rääkkäyksistä. Jonkun ajan perästä lauhtui miesten riehunta ja vieläpä näyttivät muutamat vaimot säälivänkin sitä tyttöraukkaa. Kuitenkin käsitti Helena tilansa vaarallisuuden; sillä kuinka taisi hän toivoa laupeutta niiltä ihmisiltä, joiden sukulaisia ja ystäviä äsken olivat valkeat miehet tappaneet? Silman parkakin näki itsensä kuoleman-alaiseksi ja odotti joka silmänräpäys keihästä, joka lävistäisi hänen. Sillä tavalla vaelsivat he jälellä olevan osan päivää pysähtymättä. Vihdoin keskeytti yön pimeys heidän kulkunsa. Kun he seisahtuivat jyrkän vuoren sulkemassa laaksossa, joivat he halulla lähteestä, joka lorisi kallioiden välissä. Sitte kokoivat miehet kuoria puista, käyttääksensä niitä majojen katoiksi, joiden piti heitä suojeleman pakkaselta ja sateelta. Vaimot kokosivat kuivia puita. Nyt maksoi valkean tekeminen, sillä sodassa olivat heiltä hävinneet ne palavat puukappaleet, joita jokaisella heimolla oli tapana muassansa kulettaa. He etsivät nyt sentähden sopivan kuivan puukappaleen, panivat sen maahan, leikkasivat terävällä kivellä kolon siihen sekä pistivät toisen teroitetun puupalasen koloon. Yksi villeistä otti sitte tämän viimeksi mainitun käsien väliin ja väänsi sitä kiirehesti edestakaisin kolossa. Kun hän väsyi, tuli toinen sijaan, kunnes vihdoin molemmat puukappaleet syttyivät sukkelasta, alinomaa pitkitetystä hivuttamisesta. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, heitettiin kuivia lehtiä ja lastuja hiilokseen ja puhaltamalla saatiin leimuava liekki. Niinmuodoin onnistui heidän neljännestunnissa tehdä valkea ja pian valaisivat koko laaksoa leimuavat tulet.
Koska kaikki miehet ja vaimot askaroitsivat valkean ympärillä, arveli Helena, että se silmänräpäys olisi pakenemiseen sopiva. Hän ilmoitti aikeensa Silman'ille ja neuvoi häntä kiipeämään ylöspäin jyrkkää mäkeä yhdeltä puolelta, aikoen itse tehdä samoin toisella puolen. Silman myöntyi heti siihen, vaikka hänellä oli aivan vähän toivoa onnistumisesta. Helena kävi ensin verkalleen mäen sivua ja alkoi sitte mennä ylöspäin, ikäänkuin hän olisi uteliaisuudesta katsellut puita ja pensaita. Samoin teki Silman; hän oli myöskin ennättänyt sille paikalle, jossa hän aikoi yhtyä Helenaan, kun hän huomasi kaksi villiä, joista yksi oli varovaisesti seurannut Helenaa, toinen häntä. "Uskaliaasti", kuiskasi Helena, tultuansa sitte paikalle, jolla hän seisoi; "nyt on pelastus mahdollinen."
"Kaksi mustaa konnaa on meitä seurannut", vastasi Silman; "nyt ei ole muuta tehtävänä, kuin rauhallisesti takaisin kääntyminen."
"Ettekö voi lyödä maahan sitä, joka uhkaa teitä?" sanoi Helena. "suuri Jumala, pitäisikö meidän vielä kerran palata noiden armottomain villien luoksi?"