* * * * *
Kolme päivää myöhemmin oli uudenvuodenaatto. Effi esiintyi viehättävässä tanssiaispuvussa, joka oli ilmaantunut hänelle joulupöydän lahjojen joukossa. Hän ei kumminkaan tanssinut, vaan sijoittui vanhojen naisten joukkoon, joita varten oli asetettu nojatuoleja aivan soitto korokkeen läheisyyteen. Niistä aatelisista perheistä, joissa Innstetten pääasiallisesti seurusteli, ei ollut ketään läsnä, koska oli hiljattain sattunut vähäinen välienrikkoutuminen kaupungin huvitoimikunnan kanssa, jota varsinkin vanha Güldenklee oli jälleen kerran syyttänyt »destruktiivisista taipumuksista»; mutta kolme neljä muuta aatelista, perhettä, jotka eivät huviseuraan kuuluneet, vaan olivat aina kutsuvieraita, ja joiden kartanot sijaitsivat Kessine-joen toisella puolella, olivat tulleet ja iloitsivat saadessaan ottaa juhlaan osaa. Effi istui vanhan ritaristoneuvoksetar von Paddenin ja hieman nuoremman rouva von Titzewitzin välissä. Ritaristoneuvoksetar, oivallinen vanha rouva, oli joka suhteessa omalaatuinen ja yritti korvata kristillis-germaanisella uskonlujuudella sitä wendiläis-pakanalliseen vivahtavaa, mitä luonto oli hänessä ilmaissut varsinkin voimallisten poskiluiden muodossa. Hän meni ankaruudessaan niin pitkälle, että Sidonie Grasenabbkin oli häneen verrattuna eräänlainen esprit fort. Toisaalta hänessä oli — kenties siitä syystä, että hänessä liittyivät toisiinsa suvun radegastilainen ja swantowilainen linja — se vanha Paddenien huumori, joka oli ammoisista ajoista siunauksen tavoin levännyt suvun yläpuolella ja kovin ilahdutti jokaista, joka tuli sitä kokemaan, poliittista ja kirkollista vastustajaakin.
»Kuulkaahan, lapsukaiseni», virkkoi neuvoksetar, »kuinka oikeastaan voitte?»
»Hyvin, armollisin rouva; minulla on erinomainen mies.»
»Sen tiedän. Mutta siitä ei ole aina apua. Oli minullakin erinomainen mies. Kuinka on tässä laita? Eikö ole viettelyksiä?»
Effi säikähti ja tunsi itsensä samalla tavallaan liikutetuksi. Vanhan rouvan vapaa ja luonteva puhetapa oli sanomattoman virkistävä, ja se seikka, että hän oli erinomaisen hurskas nainen, teki asian sitäkin virkistävämmäksi.
»Ah, armollisin rouva…»
»Siinäpä se. Minä tunnen asian. Se pysyy aina samana. Sitä eivät ajat muuksi muuta. Ja ehkäpä onkin hyvä niin. Pääasia näet, rakas pikku rouvani, on taisteleminen. Tulee aina kamppailla luonnollista ihmistä vastaan. Ja kun ihminen siten saa itsensä kukistetuksi ja hänen tekisi melkein mielensä huutaa, koska tekee kipeätä, niin Jumalan hyvät enkelit riemuitsevat!»
»Ah, armollisin rouva. Se on usein varsin vaikeata.»
»Epäilemättä. Mutta mitä vaikeampaa, sitä parempi. Siitä teidän tulee iloita. Se lihan houkutus, se pysyy, ja minulla on lastenlapsia, joista sen huomaan joka päivä. Mutta itsensä kukistaminen uskossa, se on tärkeätä, siinä on totuus. Sen on tehnyt tiettäväksi vanha Martin Lutherimme, se Jumalan-mies. Tunnetteko hänen pöytäpuheensa?»